ByteDance ehti rakentaa työkalun, joka sai monet katsomaan tekoälyvideota aivan uudella tavalla. Ei enää niin, että “ihan hyvä tekoälyksi”, vaan niin, että tässä alkaa näkyä jotakin muuta. Jotakin sellaista, mikä ei muistuta enää kokeilua vaan oikopolkua aivan toiseen tuotannon maailmaan, maailmaan, jossa elokuvatasoinen jälki ei enää vaadi samaa rahaa, samaa aikaa eikä samaa koneistoa kuin ennen.
Juuri siksi tämä tapaus on niin kiinnostava.
Z-Dans 2.0:n ympärille syntyi nopeasti tuttu ilmiö, joka kertoo siitä, että jokin teknologia on osunut hermoon. Ihmiset eivät enää katsoneet tuotoksia kohteliaasti sillä varauksella, että “ihan vaikuttavaa tekoälyksi”. He katsoivat niitä niin kuin katsotaan jotakin, mikä alkaa oikeasti murtaa vanhaa järjestystä. Verkkoon ilmestyi vale-trailereita, tekaistuja kohtauksia ja videoita, jotka näyttivät jo häiritsevän uskottavilta.
Reaktiot paljastivat olennaisen. Hollywoodin käsikirjoittajat näkivät samassa materiaalissa uhan omalle työlleen. Disneyn lakimiehet näkivät siinä aivan toisenlaisen ongelman, mahdollisen todisteketjun. Kun lopputulos näyttää siltä kuin se olisi kasvanut kiinni vuosikymmenten studiotuotantoon, huomio ei enää kohdistu vain siihen, mitä kone osaa tehdä. Se kohdistuu siihen, millä se on opetettu osaamaan. Ja juuri siinä kohtaa alkaa tämän hetken kiinnostavin kysymys.
Teknologia ei ole enää suurin kysymys
Tekoälyvideon kohdalla kiinnostavinta ei ole enää se, toimiiko teknologia. Se toimii jo. Kiinnostavampi kysymys on, mihin sen kyvykkyys nojaa. Kenen työtä se on syönyt, mistä se on oppinut ja kuka lopulta kantaa vastuun silloin, kun näyttävä lopputulos kohtaa omistusoikeuden, tekijänoikeuden ja kaupallisen vastuun.
Siksi otsikko “laatu on todiste rikoksesta” osuu niin kovaa. Ei siksi, että korkea laatu yksin todistaisi mitään oikeudessa. Eihän se todista. Mutta juuri korkea laatu pakottaa katsomaan sinne, minne moni ei mielellään katsoisi. Jos lopputulos näyttää siltä kuin se olisi syntynyt vuosikymmenten studiotuotannon sisällä, on täysin perusteltua kysyä, millä aineistolla se on opetettu näyttämään siltä ja kenen luvalla.
Tämä on koko keskustelun epämukava ydin. Mitä paremmaksi generatiivinen video muuttuu, sitä vaikeammaksi käy sivuuttaa kysymys datan alkuperästä. Ja mitä vaikeammaksi tuo kysymys käy, sitä enemmän koko teknologinen läpimurto muuttuu samalla myös oikeudelliseksi ja kaupalliseksi ongelmaksi.
Tekoälyala myy nopeutta, mutta yritysten pitäisi ostaa arvoa
Tässä kohtaa moni yritys ajattelee liian kevyesti. Tekoälyalaa on ollut helppo kuunnella silloin, kun se puhuu nopeudesta. Nopeammin valmista. Halvemmalla tuotettua. Näyttävämpää jälkeä murto-osalla siitä työstä, jota ennen tarvittiin. Lupaus on houkutteleva, koska se kuulostaa tehokkuudelta. Ja tehokkuus kuulostaa liiketoiminnalta.
Mutta yritysten ei oikeasti pitäisi ostaa nopeutta. Niiden pitäisi ostaa arvoa. Siinä on iso ero.
Nopeus on ominaisuus. Arvo on seuraus. Nopeus näyttää hyvältä tarjouksessa, kalvolla ja esittelyssä. Arvo näkyy vasta silloin, kun lopputulos kestää käyttöä, vastuuta ja aikaa. Arvoa ei synny siitä, että video valmistuu sekunneissa. Arvo syntyy vasta silloin, kun lopputulos on oikeasti käyttökelpoinen, juridisesti kestävä, kaupallisesti hyödynnettävä ja ennustettavasti hallittava.
Jos nämä ehdot eivät täyty, silloin ei osteta arvoa. Silloin ostetaan hetken huumaa, joka näyttää tehokkuudelta siihen asti, kunnes joku kysyy vaikean kysymyksen.
Juuri siksi tekoälyvideon suurin ongelma ei ole tekninen vaan kaupallinen. Ala on tähän asti myynyt markkinalle ennen kaikkea vauhtia. Yritysjohdon pitäisi katsoa tätä paljon kylmemmin. Ei kysyä vain, mitä tällä saa aikaan, vaan mitä tällä voi turvallisesti omistaa, käyttää ja puolustaa.
AI myy nopeutta. Johdon pitäisi ostaa arvoa.
Kalle Honkonen
Sales Development
Ahooy Creative