Koulussa opimme nostamaan käden vain silloin, kun tiesimme varmasti oikean vastauksen. Sama ajattelu seuraa meitä aikuisuuteen, työelämään ja nyt myös tekoälyn aikakauteen. Mutta kuinka opimme kyseenalaistamaan kysymystemme oikeellisuuden?
Hyvin suurella todennäköisyydellä suurin osa tämän kolumnin lukijoista on sen aikakauden koululaitoksen tuotoksia, jonka opetustyyliin kuului se, että opettaja kysyy luokalta kysymyksiä ja oppilaat nostavat kätensä silloin, kun tietävät oikean vastauksen. Moni muistaa vieläkin sen tunteen, kun oli uskaltautunut nostamaan kätensä ja vastaus olikin väärin. Riippuen opettajan pedagogisista taidoista väärät vastaukset kirvoittivat opettajalta reaktion jostain täystyrmäyksen ja tyylikkään sivuutuksen väliltä.
Ilmeisesti jotain tästä ajattelusta elää yhä nykyisessä koulusysteemissä, sillä Berliinistä suomalaiseen kouluun tutustumaan tullut ystäväni lapsi oli hämmästynyt siitä, miten vähän tuntiaktiivisuus vaikuttaa arvosanoihin. Saksassa tuntiaktiivisuus muodostaa puolet numerosta. Lapset opetetaan siis oikeassa olemisen sijaan olemaan aktiivisia, osallistumaan ja yrittämään. Kuulostaako tutulta? Se on jotain, jota peräänkuulutetaan suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa usein.
Uskallan väittää, että oikein vastaamiseen perustuva pedagogiikka on opettanut meidät sietämään huonosti vääriä vastauksia ja väärässä olemista. Samalla se on osaltaan luonut joukon uupuneita vanhempia ja huijarisyndroomasta kärsiviä uraohjuksia. Jossain alitajuntamme syövereissä odotamme yhä löytävämme oikean vastauksen elämän esittämiin kysymyksiin – ja lupaa jonkinlaiselta ”auktoriteetilta” nostaa kätemme vastataksemme elämän kutsuun.
Mutta sitä lupaa ei tule. Ei ole ketään, joka antaisi meille luvan elää omaa elämäämme. Sen luvan olemme saaneet syntymäoikeutena. Meillä on lupa elää omannäköistä elämää ilman, että meillä on kaikkiin työn tai kodin kysymyksiin oikeita vastauksia. Oikeat vastaukset syntyvät matkan varrella oppimalla ja kokeilemalla. Usein väärät vastaukset opettavat meille enemmän kuin oikeat. Ne pakottavat meidät perustelemaan, miksi jokin on oikein tai väärin – jos tällaista mustavalkoista jakoa ylipäätään on olemassa.
Näin jälkeenpäin ajateltuna yläasteen biologian opettajani vastaus väärään vastaukseen: ”Sekin saattaa olla oikein, mutta kysytään vielä joltain muulta”, on itse asiassa hyvin moderni ja tähän aikaan sopiva. Olemme siirtyneet no truth -aikakauteen, jossa totuus ei ole pysyvä vaan neuvoteltavissa. Voittaja on se, joka huutaa (sosiaalisessa mediassa) eniten. Olemme individualismin huipulla: emme enää kiistele mielipiteistä vaan faktoista. Samalla tekoäly on muuttanut elämäämme niin, että oikeiden vastausten etsimisen sijaan meidän tulisi kunnostautua oikeiden kysymysten kysyjinä.
Oma huoleni onkin se, uskallammeko todella kyseenalaistaa kysymykset, joita esitämme itsellemme ja toisillemme. Kysymmekö oikeita kysymyksiä etenkin tekoälyn käyttöön liittyen? Mitä kysymyksiä emme ole edes osanneet miettiä? Liian monen organisaation tekoälykeskustelu keskittyy ainoastaan siihen, miten voisimme tehostaa ja automatisoida tekoälyn avulla ihmisten tekemää työtä ja tuottaa enemmän pienemmällä työntekijämäärällä. Tärkeämpi kysymys olisi, miten voisimme suunnata tekemisemme enemmän arvoa tuottavaan työhön ja tehdä enemmän tai vaikeampia asioita samalla ihmismäärällä. Tämän kysymyksen on nostanut esiin myös vuoden 2024 taloustieteen Nobelin saanut Daron Acemoğlu, jonka mukaan pelkkä tehostamiseen keskittyminen ei lisää talouskasvua vaan ainoastaan ruokkii maailmassa jatkuvasti kasvavaa eriarvoisuutta.
Tärkeää on myös miettiä, keneltä etsit useimmiten vastauksia. Tekoälyltä, omilta aivoiltasi vai omalta sydämeltäsi? Tekoälymallien kontrolloidussa ympäristössä antamat vastaukset ovat vertaansa vailla. Mutta harvoin tekoälyltä tai omilta aivoilta saadut vastaukset ovat yhtä selkeitä ja varmoja kuin sydämeltäsi saadut vastaukset.
Karoliina Lehtonen
Principal Strategy & Renewal Consultant, Futurice Founder
Booming Strategies & Marketing