Kolme viestiä aluevaltuustoille

Jenni Airaksinen, Tampereen yliopisto, FCG

Jenni Airaksinen, Tampereen yliopisto, FCG

Aluevaali ovat ohi. Tunnelma on ristiriitainen. Sote-asioista ja pelastustoimesta päättävät valtuustot saatiin, mutta äänestysaktiivisuus jäi laimeaksi. Laimeus ei ollut suuri yllätys, mutta se, että alle puolet käytti äänensä, on jonkinlainen signaali, mutta mistä?

Itse ajattelen, että laimeus on vähintään merkki siitä, että edustuksellinen demokratia ei voi, eikä sen pidä olla hallinnon ainoa tapa kurottautua kohti kansalaisia. Demokratiaa tarvitaan myös vaalien välillä ja sinnikäs kansalaisosallistumisen kehittäminen voi lisätä palveluiden vaikuttavuutta ja myös parantaa kuvaa hyvinvointialueesta kansalaisten silmissä. Tapoja on monia alkaen lakisääteisistä vaikuttamistoimielimistä yksittäisten palveluiden käyttäjälähtöiseen suunnitteluun. Ensimmäinen viesti aluevaltuustolle kuuluukin: mahdollista ja tue monipuolisia osallistumisen menetelmiä ja kuuntele tarkasti, mitä kansalaisilla on sanottavanaan.

Toinen viestini koskee hyvinvointialueiden johtamista. Meillä on vahva ymmärrys paikallisesta kaksoisjohtamisesta pitkän kuntahistoriamme takia. Hyvinvointialueiden peruskuvio on hyvin samankaltainen. Demokratian ja asiantuntijuuden vuoropuhelun pitäisi myös aluetasolla olla näkyvää ja arkista. Käytännössä valtuutetut päättävät ja viranhaltijat valmistelevat. Viranhaltijat tuovat pöytään punnittua tietoa ja luottamushenkilöt alueellisia, paikallisia ja ideologisia arvovalintoja. Erilaiset näkökulmat asetetaan keskusteluun ja keskustelun kautta määritetään tavoitteet tulevaisuudelle ja suuntaviivat kunnan operatiiviselle johtamiselle. Paperilla helppoa, mutta käytännössä toisinaan kaikkea muuta.

Suomalaisessa hallinnossa asiantuntijavaltaa pidetään lähes yhtä suuressa arvossa kuin luottamushenkilöitä. Aluevaaleissa asiantuntemus korostui luottamushenkilöiden valinnassa. Aluevaltuustoihin valittiin lukuisia entisiä ja nykyisiä sote-ammattilaisia. Ääniharaviksi nousivat ministereiden ja pormestareiden lisäksi lääkäritaustaiset vaikuttajat. Mielestäni asiantuntijuuteen nojautuminen on hallintojärjestelmämme kiistaton vahvuus, mutta se tarvitsee tuekseen ymmärrystä roolien eroista sekä hyvää luottamushenkilötyötä, joka luo tavoitteet ja turvalliset puitteet viranhaltijoina toimivien asiantuntijoiden työlle. Toinen viestini on kiteytettynä seuraava: kunnioita erilaisia rooleja ja näkökulmia ja oivalla, missä roolissa milloinkin olet.

Kolmas viestini liittyy hyvinvointialueen kohtalonyhteyteen muiden hallinnon toimijoiden kanssa. Hyvinvointialue saa rahoituksensa suoraan valtiolta. Eduskunnalla on siis tulevaisuudessa suuri merkitys siinä, millaisessa kurimuksessa hyvinvointialueiden toimintaa kehitetään. Nuukuus on varmasti tarpeen hurjan väestökehityksemme vuoksi, mutta pitää myös muistaa, että niukkuus on poliittinen valinta. Tästä syystä voi etenkin alkuvaiheessa olla hyvä, että aluevaltuustoissa asioista päättämässä on monia eduskunnassa istuvia. Toivottavasti alueiden arkinen todellisuus pysyy tällä tavoin kirkkaana mielessä myös valtiollisessa päätöksenteossa.

Valtion lisäksi hyvinvointialueet ovat kohtalonyhteydessä myös kuntien kanssa. Jos kunnat tekevät hyvinvoinnin- ja terveydenedistämistyötään tehokkaasti ja kunnissa pystytään vaikuttavin paikallisin toimin ehkäisemään pulmia tai lievittämään niitä, on hyvinvointialueiden tehtävä huomattavasti helpompi. Kolmas viestini on: on hyvinvointialueen etu, että yhteistyö- ja vuorovaikutussuhteet sekä valtioon että kuntiin ovat kiinteät, avoimet ja niitä ylläpidetään jatkuvasti. Tähän tarvitaan ihmisiä ja yhteisiä keskustelufoorumeita ja ne edellyttävät resursseja.

Kokonaan toinen asia on, miten tärkeitä tässä yhtälössä ovat työntekijät, järjestöt, yritykset ja meidän tavan tallaajien valinnat, mutta varmaa on, että näissä talkoissa kukaan ei saa tuloksia aikaan yksin.

Jenni Airaksinen
Kuntatutkija, yliopistonlehtori,
Tampereen yliopisto
Vanhempi neuvonantaja, FCG