Kuka johtaa kouluja?

Matti Apunen.

Matti Apunen.

Vähin mitä nyt tarvitaan, on perinpohjainen ja maltillinen keskustelu, johon kelpaavat mukaan muutkin kuin kasvatustieteen eliitti.

Helsingin Sanomien pääkirjoitus 9. marraskuuta veti jalat alta. Lehti siteerasi tuoretta väitöskirjatutkimusta, jossa asetetaan kyseenalaiseksi päivähoidon ja opetuksen perusmallit. Lehden mukaan ne perustuvat ”pikemminkin myytteihin kuin tutkittuun tietoon”.

Kasvatustieteilijä Aino Saarisen väitöskirja kritisoi kahta nykykasvatuksen keskeistä uskonkappaletta. Toinen sanoo, että päiväkoti on hyödyllinen lapsen sosiaaliselle kehitykselle. Toinen sanoo, että opettajavetoisen koulun aika on ohi. Harvoin on median kannanotossa näitä molempia asetettu näin selkeäsanaisesti kyseenalaiseksi.

Kysymys ei ole vain päiväkotien ja koulun työjärjestyksestä. Kyse on valtavasta ideologisesta kysymyksestä ja Suomen kilpailukyvyn peruskivestä.

Saako Suomi käyttöönsä ihmisiä, joilla on kurantit ja riittävät taidot? Onko päiväkoti yhteiskuntaa vahvistava tekijä vai ainoastaan tasavertainen vaihtoehto kotihoidolle?

Pian on meteli melkoinen. Nyt jo kysellään Twitterissä, ovatko Saarisen tulkinnat korrelaatioista oikeita ja onko hänen aineistonsa laadukasta. Pelkään, että keskustelu luisuu jälleen akateemiseksi judoksi, jossa tutkijat vetelevät toisiaan tekstiileistä ja yleisö yrittää oppia ilmiöstä jotain.

Uudessa koulussa keskeistä on ilmiöpohjaisuus ja oppilaan oma löytäminen. Oppilaat saavat määritellä omia tavoitteitaan. Oppimisprosessista tulee tarinan sankari, ei tiedon todennetusta tasosta. Arvosanat ovat väärää vallankäyttöä ja koulun tehtäväksi jää ohjailla prosessia.

Hiukan karrikoiden: opettajan on muistettava pyytää anteeksi omaa rooliaan. Siksi heitä voidaankin korvata tableteilla.

HS:n raportissa Saarisen tulokset sanovat, että ilmiöpohjaisuus, digiusko ja opettajan auktoriteetin murentaminen ovat menneet liian pitkälle. Oppimistulokset kärsivät ja oppilaiden eriarvoisuus kasvaa.
Huonoja signaaleja on tullut matkan varrelta paljon. Suomen PISA-tulokset vuotavat. Luonnontieteellisten aineiden osaamista mittaava TIMSS-tutkimus kertoo, että yläkouluikäisten osaaminen on ollut kansainvälisesti vain keskitasoa ja selvässä laskussa. Yliopisto-opettajat raportoivat, että aloittavien opiskelijoiden matemaattinen osaaminen on heikentynyt.

Miksi nämä sinänsä selkeät merkit eivät meitä suuresti huoleta – vaikka ”riittävä osaaminen” on aina poliittisen pajatuksen ja juhlapuheiden punaposkinen loppuhenkonen?

Opettajat ovat tahoillaan kritisoineet ilmiöpohjaista opetusta siitä, että se suosii niitä, jotka pärjäävät muutenkin.

Kirjailija, opettaja Arno Kotro kuvasi kerran kolumnissaan arvosanatonta, pulpetitonta ja auktoriteetista vapautettua koulua. Kouluissa kulkee Kotron mukaan konsultteja, jotka ylistävät ”opettajaa, joka ei opeta”. Tarkoittaako tämä vastaavasti esimerkiksi sitä, että ”hyvä kirjailija ei kirjoita”, hän kysyy sarkastisesti.

Vähin mitä nyt tarvitaan, on perinpohjainen ja maltillinen keskustelu, johon kelpaavat mukaan muutkin kuin kasvatustieteen eliitti. Ja meidän amatöörien tehtävä on muistaa, että kiivaat mielipiteet eivät välttämättä tee meistä muuta kuin kovaäänisiä amatöörejä.


Matti Apunen