Vanhan taloustieteellisen kaskun mukaan kun ekonomistilta kysytään, paljonko on 2+2, vastaus kuuluu: ”Paljonko haluaisit sen olevan”.
Björn Wahlroos kuvaa muistelmasarjansa uusimmassa osassa tapahtumia Elinkeinoelämän tutkimuslaitos Etlassa. Viime vuosikymmenen lopulla laitoksen tuottamat paperit eivät aina sen hallitusta miellyttäneet ja Wahlroos kuvaa, miten Etlan toimitusjohtaja Vesa Vihriälä opastettiin keväällä 2019 uusiin puuhiin.
Kun Vihriälä vastasi blogissaan Wahlroosille, media innostui aiheesta ja nosti Etlan tikun nokkaan. SAK:n pääekonomistiksi hiljattain nimetty Patrizio Lainà ei malttanut X:ssä hillitä riemuaan ja taloustiede alkoi näyttää painimolskilta.
Olin yhdeksän vuotta Etlaan kuuluvan Elinkeinoelämän valtuuskunnan EVA:n johtaja aikoina, joita Wahlroos kuvaa. Työkaverini Etlassa olivat loogisesti tiukkoja eivätkä ikävä kyllä hyväksyneet argumentiksi tunnepitoista jaarittelua, jolla olin journalistina pärjännyt oikein hyvin.
Vuonna 2018 rakensimme Essi Eerolan, Markus Jäntin ja Mika Malirannan kanssa alustan, jonka nimi oli Ekonomistikone. Siinä Suomen johtavat 50 taloustieteilijää ottivat säännöllisesti kantaa ajankohtaisiin kysymyksiin kuten vero- tai tukiratkaisuihin. He ilmaisivat viisiportaisella asteikolla kantansa sekä asiaan liittyvän näytön tyyliin ”tämä vaikuttaisi oikealta suunnalta, mutta siihen liittyy vielä paljon epävarmuuksia”.
Ajatus oli se, että mediassa parin satunnaisesti valitun ekonomistin mielipide ei edustaisi kaikkien kantaa. Toisekseen yritimme tehdä näkyväksi epävarmuustekijöitä, jotta yhteiskunnallinen keskustelu saisi paremmat palikat ja uho lientyisi.
Kone synnytti mielenkiintoa ja myös poliittista pärinää, joka liittyi lobbariorganisaationa tunnetun EVA:n mukanaoloon – maineeni oikeistoliberaalina oli turhankin kova. Mutta siinä kohdassa professori Jäntti, joka oli aatteellisesti kaukana EVA:sta, nousi esiin ja puolusti hanketta.
Jotain tällaista siltaa olisimme halunneet laajemminkin rakentaa, mutta sitten kävi kuten tavallisesti. Harmaa totuus ei ollut julkisuuden näkökulmasta yhtä kiinnostavaa kuin räikeät vastakkainasettelut ja lopulta ekonomistikone kuihtui.
Vihriälägate sisältää yhden keskeisen opetuksen. Tutkijoiden aseistaminen on lyhytnäköistä, tapahtuipa se vasemmalla tai oikealla.
Tutkimuslaitoksilla on poliittisessa keskustelussa ja kasvun luomisessa merkittävä, luottamusperustainen rooli. Tämän roolin mureneminen olisi keskisuuri onnettomuus. Laitokset tuottavat näyttöä, antavat mittakaavaa ja nostavat näkyviin talouspäätösten vaikeasti hahmotettavia sivuvaikutuksia – toki myös omia tulkintojaan.
Toinen läksy on se, että mikä tahansa politiikkakysymysten kanssa operoiva yritys tarvitsee johtajan, jolla on myös yhteiskunnallista osaamista ja kokemukseen perustuvaa arvovaltaa. Nykyisin valitettavan monet yritysten puheenjohtajat ovat hallintomekaanikkoja, jotka pitävät suljetuissa kokouksissa vaikertavaa monologia Suomen talouden surkeudesta, mutta julkisessa keskustelussa heitä ja heidän ratkaisujaan ei näy.
Matti Apunen