Matti Apunen.
Harvardissa vaikuttavan ekonomisti Dani Rodrikin tutkimusryhmä teki kartoituksen, jonka mukaan vuonna 2017 merkittävien teollisuuspolitiikkainterventioiden määrä maailmassa oli 228 kappaletta, viime vuonna 1568 kappaletta. Muutamassa vuodessa valtion sekaantuminen teollisuuden ratkaisuihin on siis seitsenkertaistunut.
Toisin sanoen teollisuuspolitiikka on palannut – ja rytinällä. Kauniisti ilmaistuna teollisuuspolitiikka on teollisen tuotannon kilpailukyvyn varmistamista. Rumempi tulkinta on se, että valtiot lupaavat yrityksille kilpaa erilaisia tukia ja lupia, jotta saavat vastineeksi teollisia investointeja.
Lyhyt veikkaus tämän kisan lopputuloksista: Suomen käy huonosti.
Investointituet ovat etukäteisiä bonuksia esimerkiksi siitä, että yritys valitsee kohteekseen juuri tietyn maan. Suurimmillaan ne ovat miljardiluokkaa. On päivänselvää, että tähän kilpailuun Suomi ei kykene osallistumaan. Ja vaikka voisikin, näillä summilla voitto voi maksaa yhtä paljon kuin tappio.
Kierre käynnistyi amerikkalaisten reaktiona kiinalaisen teollisuuden voittokululle. Presidentti Bidenin Inflation Reduction Act on 369 miljardin tukihirviö, joka pakotti EU:n pohtimaan valtiontukien kynnyksen madaltamista. Varsinkin Saksa ja Ranska ovat halukkaita lähtemään mukaan teollisuuspolitiikan kilpajuoksuun, koska suurina talouksina ne pystyvät siihen.
Euroopan sisämarkkinoiden avautumisen jälkeen olemme odottaneet 30 vuotta seuraavaa suurta voittoa. Digitaalisten sisämarkkinoiden piti olla sellainen, mutta vaivihkaa sen edelle ovat nousseet ”teollisen suvereniteetin” kaltaiset iskusanat. Niillä pyritään valmistavan teollisuuden pikavoittoihin; ajatus on tukien avulla kuroa nopeasti kiinni teknologista takamatkaa ja pitkän aikavälin investointivelkaa.
Eurooppalaisittain asian tekee vakavaksi se, että kilpajuoksu rikkoo EU:n perusideaa avoimista sisämarkkinoista, jossa valtiontukia käytetään vain poikkeustapauksissa. Tämä periaate on ollut Suomen kaltaisen pienen avotalouden näkökulmasta korvaamattoman arvokas.
Jos sisämarkkinoiden eetos kärsii tappion, se on raskas isku EU:n sisäiselle yhtenäisyydelle.
Mutta jotain on tässä tilanteessa meidänkin tehtävä, jotta politiikka ei menetä uskottavuuttaan. Ihmiset kysyvät, onko Suomi puhdasoppisuudessaan taas yksin nurkassa.
Suomessa on hahmoteltu teollisuuspolitiikan uutta operaattoria Teollisuussijoituksen Tesin sateenvarjon alle. Siihen sijoitettaisiin Business Finlandin Venture Capital -yhtiö, Ilmastorahasto ja Oppiva Invest. Järjestely kuulostaa byrokraattien käsikirjan perustempulta. Kerätään vanhat rahat uuteen pussiin, ravistellaan ja voilà! – olemme reagoineet määrätietoisesti maailman asettamaan haasteeseen.
Seuraavaksi voisi miettiä ratkaisuna esimerkiksi sitä, voisimmeko uudistaa lupajärjestelmän tai koulutuspolitiikan todellisen kilpailuedun lähteeksi. ”Meiltä Euroopan liukkaimmat luvat!” Tai: ”Osaavaa työvoimaa suoraan koulun penkiltä, taatusti tuoreena, kaikkiin tarpeisiin!”
Tämän luulisi kiinnostavan suurkapitalistiakin.
Matti Apunen