EU-komissio haluaa, että Suomi rakentaa uudet rautatiet nykyisiä kapeammiksi.
Ehdotus tästä tehtiin jo viime joulukuussa, mutta pöhinää se aiheutti vasta kesällä, kun komissio täsmensi aloitettaan uuden maailmantilanteen takia.
Miksi näin? Siksi, että Suomen liikenne- ja viestintäministeri heräsi kesän keskellä tuomitsemaan EU-hankkeen kovin sanoin.
”Suomi ei hyväksy muutoksia raideleveyteen. On täysin selvää, että Suomen erityisolosuhteet täytyy huomioida ja raideleveytemme on säilyttävä”, ministeri Timo Harakka paukutteli oikopäätä.
Ehkä ministeri on kuunnellut vanhojen diplomaattien tarinoita siitä, miten Euroopassa pitää ilmaista kantaa.
Kun EU-jäsenyydestä neuvoteltiin, suomalaiset oppivat, että aloitteet pitää ensin tyrmätä totaalisesti. Siitä vasta alkaa neuvotteleminen. Jos vastustaa liian kohteliaasti ja puhuu vain ”erittäin suurista vaikeuksista hyväksyä ajatus”, toinen katsoo sinun jo hyväksyneen ehdotuksen.
Mutta enää emme elä EU:hun pyrkimisen aikaa. Nyt olemme jo yli neljännesvuosisadan olleet osa EU:ta.
Liikenneministeri teki epäviisaasti heittäytymällä heti poikkiteloin EU-kiskoille.
Erityisen omalaatuiseksi hänen reaktionsa tekee se, että nyt ehdotuksella rataverkkojen uudistamisesta on turvallisuuspoliittinen ulottuvuus. Tavoitteena on nivoa EU-ehdokasmaiksi hyväksytyt Ukraina ja Moldova eurooppalaisiin liikenneverkkoihin sekä samalla ottaa etäisyyttä Venäjään ja Valko-Venäjään.
Tulevaisuuden huoltovarmuudestakin tässä on kysymys. Sekä siitä, että unionin tukia ja investointeja liikenneinfraan on varmasti saatavissa Suomeen helpommin, jos suhtaudumme esitykseen rakentavasti kuin jos se ammutaan alas lonkalta.
Tampereelle ja koko Pirkanmaalle esityksellä on erityistä merkitystä. Ei tarvitse sanoa kuin sanat Suomirata ja tunnin juna. Olisi kohtuullista, että ministeri kuuntelisi raideliikenteen kannalta keskeisten alueiden mielipidettä ennen kuin lausuu jyrkkiä näkemyksiä koko Suomen nimissä.
Suomen profiloituminen vain omien etujensa vartijana luo kuvaa maasta itsekkäänä saarekkeena. Saari Suomi on logistisesti ollutkin, mutta esimerkiksi mahdollinen Tallinna-tunneli muuttaisi tilannetta jo paljon. Pohjoisessa päässä läntinen raideleveys taas tulee vastaan, kun kävellään noin kolmen kilometrin matka Tornion ratapihalta Haaparannan asemalle.
Keskuskauppakamarin johtava asiantuntija Päivi Wood kuvasi elokuun alussa osuvasti, mitä tapahtuu, jos Suomi ei tajua uutta tilannetta: ”Suomen logistinen sijainti idän ja lännen solmukohtana on muuttumassa päätepisteeksi Euroopan pohjoisella reunalla”, hän varoitti.
Tampere on myös rautatiekartan solmukohta. Noloa, jos tulevaisuudessa narut Tampereen solmusta päätyvät umpikujaan joka ilmansuunnassa.
Yksi epäviisaus lisää ministeri Harakan nopeassa ja voimakkaassa torjuntareaktiossa on, että se palvelee aina nurkan takana vaanivaa EU-vastaista populismia.
Lausunnon jälkeen mediaan ilmestyikin jo otsikoita, joissa puhuttiin ”ratojen kaventamisesta” – ikään kuin EU olisi pakottamassa Suomen muuttamaan nykyisten raiteiden leveyttä.
Nyt ei tarvita kuin pari löysää pappajournalistien pakinaa, joissa puhutaan kiskojen siirtelystä, niin jälleen on saatu osa yleisöstä käsittämään itse asia väärin.
Matti Mörttinen
Kirjoittaja on pirkkalalainen
tietokirjailija ja toimittaja.