Pitäisikö vihdoin hyväksyä peruslähtökohdat: valtio ei voi enää velkaantua eikä veroastetta voi kiristää.
Sipilän hallitus kaatui loppumetreillä ja isot rakenneuudistukset maakunta- ja soteuudistus jäivät piippuun. Asiat olivat selvästi nähtävissä jo pitkän aikaa. Hallituksen ero, jolla sinänsä ei tässä kohtaa enää ollut mitään päätöksenteollista merkitystä, oli vain tyypillinen poliittinen mediatemppu, jolla huomio kiinnitetään poliitikkoihin, ei asioihin. Poliitikkohan osaa kääntää oman saamattomuutensa edukseen, syy vieritetään muille ja luvataan seuraavalla hallituskaudella korjata asiat lupaamalla jotain vieläkin parempaa.
Vuosi 2018 oli siinä mielessä Suomen taloudessa poikkeuksellinen, että valtion velkaa onnistuttiin lyhentämään noin miljardi euroa. Kun tarkastellaan valtion velan kehitystä hallituskaudella, kuva ei olekaan enää niin ruusuinen. Velka kasvoi 100 miljardista yli 105 miljardiin, vaikka yli puolet hallituskaudesta on ollut selkeästi noususuhdannetta. Suomi verottaa lisäksi ankarasti, kokonaisveroaste on yli 42 prosenttia ja sillä ollaan aivan maailman kärkikastissa. Ei kovin kestävä yhtälö.
Eikö tästä pitäisi kaikkien poliittisten puolueiden olla huolestuneita? Ihan siltä ei vaikuta. Lähes kaikki vaalipuheavaukset ovat lupauksia lisätä julkista kulutusta, eli hidastuvan talouskasvun lähestyessä ollaan lisäämässä menoautomaatteja.
Talous ei ole itseisarvo, vaikka politiikassa se sellaisena usein esiin nostetaankin. On lapsellisen helppoa asettaa vastakkain koulutus, vanhusten hoiva tai työllisyyden hoito ja syyllistää talousraamissa pysyjät kurjistajiksi. Talous on reunaehto ja sen pitää aina olla kaiken päätöksenteon ytimessä. Ilman taloudellisia edellytyksiä ei mitään asioita saada hoidettua ja vastuuta sysätään tuleville sukupolville. Pitäisikö vihdoin hyväksyä peruslähtökohdat: valtio ei voi enää velkaantua eikä veroastetta voi kiristää.
Jostain pitää säästää ja se jokin on laajasti tarkasteltuna sosiaaliturva. Työn tekemisen pitää olla niin kannustavaa, että motivaatio tehdä työtä kuin työtä syntyy. Kyse on tällöin sosiaaliturvan ja palkan välisestä erosta, joka tällä hetkellä on selvästi liian pieni. Syy ei ole pienissä palkoissa eikä työmarkkinoiden ulkopuolelle jäävissä ihmisissä. Palkat määräytyvät työmarkkinoilla, jossa ihmiset myyvät vapaa-aikaansa palkkaa vastaan. Syy on hövelissä tukijärjestelmässä, joka syrjäyttää ja vierottaa työmarkkinoilta, sekä kireässä verotuksessa, joka nostaa palkkakustannuksia rapauttaen yritysten hintakilpailukykyä ja samalla pienentäen palkansaajien nettotuloja. Tukia ja verotusta laskemalla työllisyysasteen hyvä kehitystrendi voitaisiin säilyttää myös hitaamman kasvun aikana. Se, joka tällaista kurjuutta tulevissa vaaleissa lupaa, saa ääneni.
Peer Haataja
johtaja
Tampereen kauppakamari