Matti Mörttinen.
Viimeaikaisista uutisista on saattanut jäädä mieleen nimi Metsola. Roberta Metsola. Tarkemmin ilmaistuna Roberta Metsola Tedesco Triccas.
Hänet valittiin tammikuussa Euroopan parlamentin puheenjohtajaksi. Porotokolla- ja hierarkiamielessä hän on Euroopan unionin ylin poliittinen johtaja.
Käytännön tasolla toki merkittävämpiä ovat komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen ja joskus unionin presidentiksikin tituleerattu Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja Charles Michel.
Metsola on maltalainen. Nimen suomalainen osa tulee siitä, että hänen aviomiehensä on suomalainen.
Suomessa maristaan usein, ettei meidän pienestä maastamme tulevilla ihmisillä ole mahdollisuuksia nousta huipputehtäviin EU:ssa.
Metsolan tapauksen tulisi avata silmät siihen, että alemmuudentunnolle ei ole perusteluja. Mantra suurten jäsenmaiden ylivallasta on pääosin katteeton.
Suomalaisia ei jostain syystä ole vielä saatu unionissa ylimmälle huipulle asti. Jäsenyyden alkuvaiheissa toki näytti hyvältä. Jacob Söderman valittiin EU:n ensimmäiseksi oikeusasiavaltuutetuksi heti vuonna 1995. Sirkka Hämäläinen palveli Euroopan keskuspankin johtokunnassa viisi vuotta.
Sen jälkeen on lähinnä spekuloitu, olisiko vaikkapa Paavo Lipposesta, Alexander Stubbista tai Olli Rehnistä voinut jossain vaiheessa tulla yksi unionin isoista johtajista.
Ei ole tullut. Toistaiseksi muodollisesti korkeinta tehtävää pitäneet suomalaiset ovat EP:n varapuheenjohtajana istuneet Rehn, Anneli Jäätteenmäki ja Heidi Hautala sekä EU:n alueiden komiteaa 2015–17 johtanut Markku Markkula.
Euroopan unionissa voi päätyä korkealle kahdella tavalla. Toiset siirtyvät kansallisista johtajatehtävistä Brysselin-palleille. Silloin ovat kyseessä yleensä korkeimman tason pestit.
Toiset kuitenkin etenevät EU-uralla kärsivällisesti. Se tapahtuu pyrkimällä jo nuorena perustason tehtäviin ja edeten instituutioiden sisällä parhaansa mukaan.
Jälkimmäinen tapa vaatii pitkäjänteisyyttä ja sitoutumista. Jostain syystä suomalaiset eivät ole kunnostautuneet urapoluilla, jotka lähtevät melko lailla pohjalta.
Poikkeuksia on. Yksi on tamperelaislähtöinen Leena Maria Linnus. Hän osallistui EU-virkahakukilpailuun heti kun se oli suomalaisille mahdollista. Hänen ensimmäinen työtehtävänsä oli käytännössä vierailijaryhmien opastamista parlamenttitalossa.
Nyt Linnus on Euroopan parlamentin logistiikasta ja rakennuksista vastaavan osaston pääjohtaja. Parlamentin virkaportaissa häntä ylempänä on vain pääsihteerin vakanssi.
Suomessa Linnus tunnetaan todennäköisesti yhtä laajasti kuin Markku Markkula. Eli varsin heikosti.
Suomalaiset EU-virkahenkilöt palvelevat unionia. He ovat silti tärkeä käyntikortti ja kontaktiverkko suomalaisille.
Suomessa on alusta alkaen pyritty kyllä kertomaan, miten unioniuralle voi hakeutua ja millaisia mahdollisuuksia EU:n kautta avautuu.
Tulokset eivät vain ole niin hyviä kuin voisi toivoa. Hämmentävintä tässä on se, että unionin virkatehtävissä on edelleen mahdollista ansaita aika paljon paremmin kuin kotimaisen julkishallinnon palveluksessa.
Palkkaus on kannustavaa eivätkä verotkaan kauheasti rasita, voisi tiivistää.
Ehkä Suomessa olisi pyrittävä edistämään suomalaisten EU-osaajien näkyvyyttä, jotta kiinnostus heräisi paremmin. Ja Pirkanmaalla pirkanmaalaisten.
Matti Mörttinen
Kirjoittaja on pirkkalalainen tietokirjailija ja toimittaja.