Diplomaatit ovat ehdoton suosikkini ammattikuntien joukossa. Heitä tuntuu yhdistävän viiltävä älykkyys, sydämen sivistys, jopa kyky itseironiaan sekä toisaalta taito vinoilla esihenkilöilleen (poliitikoille) niin, etteivät nämä aina edes huomaa.
Lisäksi heille ominaista on kyky vaieta asioista, joiden ääneen lausuminen voisi vaarantaa jonkun turvallisuuden. Niinpä diplomaatit suhteellisen usein eläkkeelle siirryttyään antautuvat muistelemaan.
Tänä syksynä olen lukenut kaksi hersyvän mielenkiintoista muistelukirjaa, joita kehtaan suositella muillekin. Toisen on kirjoittanut J. P. Pulkkinen saksalaisesta Hans-Friedrich von Ploetzistä, joka palveli maataan muun muassa ulkoministeriön valtiosihteerinä sekä suurlähettiläänä Lontoossa ja Moskovassa.
Hans von Ploetz ansaitsee kunniatittelin Suomen lännettymisen kummisetä. Mikä hänen kulloinenkin asemansa olikin, hän osasi olla paikalla antamassa järkeviä ohjeita aina, kun tilanne sitä vaati. Kirjasta paljastuu esimerkiksi se, miten hän helmikuussa 1994 ilmestyi EU-jäsenyysneuvottelujen kiihkeissä loppuväännöissä ilmaisemaan Suomen valtuuskunnalle, kuinka näiden kannattaisi arvioida taktiikkaansa uusiksi.
Viesti meni perille erityisesti siksi, että tämä saksalainen ryhtyi yhtäkkiä puhumaan selvää suomea. Silloiselta ulkoministeriltämme Heikki Haavistolta pääsikin parahdus: ”Kuka tää mies on?”
Muutkin kuin Haavisto saavat nyt perinpohjaisen vastauksen kysymykseen Pulkkisen kirjasta Diplomaatti – Hans-Friedrich von Ploetzin eurooppalainen odysseija (Gummerus).
Toinen valaiseva diplomaattimuistelo on syntynyt Petri Tuomi-Nikulan kynästä. Tätä kirjaa voi puhtaalla omallatunnolla mainostaa etenkin pirkanmaalaisille, vaikka tekijä onkin syntyjään keskipohjanmaalainen ja tehnyt työuransa pääosin Helsingissä – käyden useiden vuosien komennuksilla myös Bonnissa, Wienissä, Roomassa ja Budapestissa.
Olin paikalla Erilaista diplomatiaa (Teos) -kirjan julkkareissa. Siellä oli myös entinen pääministeri Paavo Lipponen, joka intoutui tilaisuudessa Tuomi-Nikulan kehumisen lisäksi hehkuttamaan Tampereella lokakuussa 1999 pidettyä Euroopan unionin huippukokousta. Se on myöhemmissä arvioissa nostettu yhdeksi noin tusinasta tärkeimmästä tapahtumasta koko unionin historiassa.
Petri Tuomi-Nikula oli EU-puheenjohtajuuskauden pääsihteerinä vastuussa myös Tampereen huippukokouksen järjestelyistä. Siksi hänen persoonallisella tyylillä laaditusta opuksestaan löytyy kiinnostavia kertomuksia lokakuun 1999 tapahtumista. Sen muistelija tosin on jättänyt mainitsematta, että kokouksessa toimi yhtenä avustavana virkailijana nuori Alexander Stubb, joka sai esihenkilöltään Antti Satulilta moitteita, kun hänen tietokoneeltaan kaikui formulapelin räyheitä ääniä aina presidenttien ja pääministerien kokoustilaan asti.
Eurooppa-neuvoston erityisistunnosta, kuten sisä- ja oikeusasioita linjanneen huippukokouksen virallinen nimi kuuluu, tuli aivan äskettäin kuluneeksi 25 vuotta. Samaan aikaan täyttyi 30 vuotta siitä, kun suomalaiset hyväksyivät kansanäänestyksellä maamme liittymisen EU:hun.
Jotenkin tuntuu, että Tampere ei vieläkään ole oppinut täydellä ylpeydellä kantamaan kunniakasta osaansa eurooppalaisessa historiassa. Uutta tilaisuutta vastaavanlaiseen kansainväliseen profiloitumiseen ei ehkä toiste tule.
Matti Mörttinen, kirjoittaja on pirkkalalainen tietokirjailija ja toimittaja.