Teknologiasta kiinnostuneiden yritysten pitäisi ymmärtää hyödyntää yliopistoja

Tampereen yliopiston signaalinkäsittelyn professori Joni Kämäräinen tutkii tutkimusryhmänsä kanssa, miten tietokonenäköä ja koneoppimista voi käyttää hyväksi robotiikassa.

Tekoälytutkimuksen kärkeä edusti pitkään konenäön tutkimus. Nyt suuret kielimallit ovat käynnistäneet kehityksen, joka on moninkertaistunut tekoälytutkijoiden määrän.

Kilpailussa tutkijoista yliopistot jäävät usein yritysten jalkoihin. Yliopistoilla ei ole panna yhtä paljon rahaa huippututkijoihin ja laskentatehoon kuin datajäteillä.

– Yliopistoilla olisi silti paljon annettavaa yrityksille. Yritykset etenkään Suomessa eivät kuitenkaan vieläkään osaa hyödyntää akateemista tutkimusta riittävästi, kertoo Tampereen yliopiston signaalinkäsittelyn professori Joni Kämäräinen.

Hän usuttaa eurooppalaisia valtioita tekemään yhteistyötä tekoälyn kehittämisessä ja eurooppalaisten datan säilyttämisessä Euroopan sisällä.

Olet tutkinut pitkään konenäköä, mutta nykyään olet kertonut olevasi kiinnostuneempi robotiikasta. Minkä takia?

Kun tekoälytutkijoita oli aiemmin globaalisti muutama tuhat, nyt meitä on varmaan satoja tuhansia. Ennen syväoppimisen hyökyaaltoa meitä oli pieniä 5–10 hengen laboratorioita ympäri maailmaa. Sitten yhtäkkiä meidän piti kilpailla jonkun Googlen kanssa, jolla saattoi olla esimerkiksi kohteentunnistuksessa 200 huippuyliopistoista palkattua ihmistä töissä.

Alkoi olla tylsää, että mitä ikinä me keksimmekään, että tämä on hyvä juttu, parin viikon päästä tuli aina opiskelija kertomaan, että ”hei, Google on jo julkaissut samasta aiheesta paperin”. Tutkimus siirtyi yliopistoista isoihin yrityksiin.

Konenäön sijaan olen alkanut ajatella, että melkein kaikki, mitä tekoäly on tähän mennessä tehnyt, on nähty vain virtuaalimaailmassa. Se ei pääse fyysiseen maailmaan tekemään asioita. Jos saadaan tehtyä tekoälyä hyödyntävä robotti, se pääsee tekemään fyysiseen maailmaan hyvää, ja varmaan joku keksii myös jotain pahaa. Tekoälytutkimuksen lopullinen unelma on robotti, joka auttaa ihmistä.

Millaisten kysymysten kanssa olet itse paininut?

Robotiikassa on kaksi isoa ongelmaa, suurta mysteeriä: miten robotti saadaan liikkumaan autonomisesti eri paikoissa ja miten se pystyy nostamaan työkaluja ja käyttämään niitä. Näistä kahdesta olemme keskittyneet navigaatioon.

Meillä on juuri menossa Hervannassa testejä, joissa ihminen näyttää robotille kerran reitin, minkä jälkeen se osaa liikkua samaa reittiä ja väistellä esteitä. Robottimme ovat vähän samannäköisiä kuin kauppojen ruoankuljetusrobotit, mutta hieman autonomisempia. Emme esimerkiksi käytä ollenkaan GPS-paikannusta vaan kuvaa. Se toimii hämmästyttävän hyvin, olen itsekin taas innostunut tutkimuksesta pikkupojan tavoin.

Tekoäly osaa laatia runoja ja esseitä, mutta työkalujen kanssa koneet ovat mämmikouria. Aiemmin automaatio on vähentänyt nimenomaan ruumiillista työtä. Mihin tämä kehitys tulee johtamaan?

Moni ajatteli, että taiteellinen, luova työ on viimeinen työ, joka tekoälyllä voidaan korvata. Että ensimmäisenä korvataan teollistumisen jälkijunassa sellaiset työt, joissa tarvitaan käsiä ja jalkoja. Nyt alkaa mahdollisesti näyttää siltä, että lääkäri on helpompi korvata kuin perushoitaja, joita tarvitaan potilaan fyysisessä hoitamisessa. Tätä kehitystä moni ei arvannut.

Olet viljellyt tieteellisten raporttien väliotsikoissa viittauksia esimerkiksi Taruun Sormusten herrasta sekä suomalaisiin pop-tähtiin kuten Mattiin ja Teppoon ja Ismo Alankoon. Uskotko, että tekoäly tulee ikinä luomaan mitään niiden kaltaista?

Kyllä minä uskon. Meillä vain on aika paljon nielemistä ennen kuin hyväksymme tekoälyn luomat tuotokset. Emme ole enää kaukana siitä, että Hervannassa kotonaan istuva ihminen tekee tekoälyllä Hollywood-tasoisia elokuvia kaikilla erikoistehosteilla. Se ei ole vielä puhdasta tekoälyä, mutta tekoäly on jo poistanut monia pullonkauloja, joiden takia intohimoinen elokuvantekijä on aiemmin tarvinnut 100 miljoonan euron budjetin. Pian tekoäly laatii käsikirjoitukset, päättää kuvakulmat, tekee värianalyysit ja niin edelleen. Se on väistämätöntä. Mutta ongelma on se, että materiaalia tulee ihan tolkuttomasti. Tekoäly voi tehdä musiikkia miljardi kappaletta päivässä, mutta kuka niitä kuluttaa?

Olet sanonut, että kaikenlaisten yritysten tulisi ottaa tekoäly käyttöön. Mitä tekoälyn käyttöönotto tarkoittaisi esimerkiksi suomalaiselle pk-yritykselle?

Niin pitkään kuin yrityksen nykyinen toiminta pyörii, ei välttämättä kannata lähteä mihinkään uuteen. Mutta jos yritys on vaarassa jäädä muiden jalkoihin, on parempi olla ajoissa mukana. Ei yritysten tarvitse omia kielimalleja kehittää, vaan ne saa käyttöönsä lisensseillä, maksamalla esimerkiksi käytön mukaan.

Aivan ensimmäisenä suomalaisten yritysten tulisi kuitenkin ymmärtää, että ne tallentavat paljon dataa, joka on arvokasta joko heidän omalle tai jonkun muun yrityksen bisnekselle. Kiinassa ja Yhdysvalloissa on ymmärretty paljon paremmin datan tallentaminen nykyisistä asiakkaista tulevaisuuden varalle; miten sen avulla voi jalostaa tuotteita. Tekoälyn menetelmät ovat siis kaikkien käytössä, mutta se, kenellä on dataa, on kuningas. Sitä suomalaiset firmat eivät ole hiffanneet. Kun katson suomalaisten yritysten tutkimuskeskuksia, se on luvalla sanoen puuhastelua.

Mitä tarkoitat ”puuhastelulla”?

Meillä se näkyy esimerkiksi siinä, että kaikki isot yritykset ottavat yhteyttä ja kertovat, että ”hei me halutaan tehdä jotain”. On luettu Hesarista, että tekoäly on kova juttu, tehdään mekin. Kun kysytään, mikä heidän ideansa ole, mitään ideaa ei ole. Yritykset voisivat erikseen sanoa, että ”te olette labra, jonka kanssa haluamme tehdä yhteistyötä, koska teemme isoja liikkuvia laitteita, ja niissä konenäkö on tärkeää. Haluamme tehdä teidän kanssanne meitä kiinnostavia väitöskirjoja, ja haluamme, että teiltä valmistuu jengiä, joka tulee meille töihin, ja meiltä tulee välillä teille tutkijoita vähän kuin sapatille. Ja haluamme tehdä yhteistyötä isosti.”

Joku miljoona euroa vuodessa on isolle firmalle ihan pähkinöitä suhteessa kaikkeen hölmöön, mihin ne laittavat paljon suurempia summia. Mutta tällaisen sijoituksen tekeminen suomalaiseen yliopistoon tai tutkimuslaitokseen on firmoille vaikea pala. Eikö suomalaisten yritysten chief technological officereilla ole mitään paukkuja tehdä päätöksiä? Isoissa kansainvälisissä yrityksissä osataan tehdä rohkeita avauksia. Meillä kysellään, voisiko joku Business Finland maksaa homman – eikö teillä itsellänne ole yhtään fyrkkaa?

Mitä suomalaiset yritykset voisivat oppia yhdysvaltalaisilta ja kiinalaisilta?

Yhdysvaltalaiset firmat palkkaavat töihin nuorta, liekit silmissä olevaa jengiä. Ne tietävät, että kun ihmisellä on liekki päällä, heidät kannattaa siirtää omaan firmaan ja antaa vapautta, ja palkata samalla tavalla liekeissä olevia tiiminvetäjiä. Yritykset uskovat, että kun tuon porukan puuhailua päästään vähän suuntaamaan oman bisneksen suuntaan, siitä hyödytään varmasti. Suomi ei ole tässä kovin hyvä. Kiinassa taas kovan työn tekeminen on syvällä kulttuurissa, se tulee sitä kautta. Länsimaissa työn tekemiseen pitää motivoida, pitää olla hyvää johtamista.

Perinteisessä teollisuudessa, sanotaan vaikka suomalaisessa isoja koneita rakentavassa yrityksessä, tulevaisuuden menestys tulee perustumaan enemmän ja enemmän softaan ja ohjelmiin, tekoälyyn. Mutta niillä ei perinteisesti ole osastoja, joissa softaa ja tekoälyä tehdään. Kaikella kunnioituksella, perinteisellä automaatioalalla ollaan armeijan käyneitä, lyhyttukkaisia ja tullaan viimeistään seitsemään töihin – hyvä kun ei kättä vedetä lippaan. Se ei toimi, luova softajengi nauraa tuolle. Softakulttuuri on luova maailma, eikä kaaosta kannata yrittää kontrolloida, koska kaaos on luovaa toimintaa. Mitä enemmän yritys tarvitsee softaa, sitä enemmän sen perinteistä yrityskulttuuria pitää muuttaa.

Suomalaisissa yliopistoissa jännitetään paraikaa sitä, miten hallitus kohdentaa tutkimukseen ja kehitykseen luvatut rahat – minkä verran menee yliopistoille ja minkä verran yrityksille. Miten rahat sinun mielestäsi kannattaisi jakaa?

Laittaisin paukut tohtorien koulutukseen ja sen putken varmistamiseen, että nämä tohtorit menevät firmojen T&K- ja tuotekehitysosastoille töihin. Väitöskirjassa tavoitellaan kuuta taivaalta, ja tuotekehitysihmisille on hyväksi, että he ovat joskus tavoitelleet tuota kuuta. He ovat nähneet, miten hankalaa se on, mutta myös sen, miten jotkut onnistuvat. Lisäksi tukisin yritysten ja yliopistojen yhteisiä tutkimuskeskuksia, missä koulutettaisiin tohtoreita. Niissä yritykset laittaisivat rahaa tutkimuksen suuntaamiseen sellaisiin aiheisiin, mikä niitä kiinnostaa. T&K-rahan avulla suomalaiset yritykset opetettaisiin näin suuren maailman tavoille ja uskomaan siihen tietyllä tavalla kaoottiseen tekemiseen, jota on pakko tehdä, jos haluaa pysyä kisassa mukana.

Teillä on Tampereen yliopistossa teollisuuden innovaatioiden tohtorikoulu DSII. Toimisiko se esimerkkinä yritysten ja yliopiston yhteistyöstä?

Se on minun mielestäni paras tutkimukseen liittyvä idea, mitä Tampereella on ehkä ikinä kehitetty. Jos olisin isossa yrityksessä tutkimusjohtajana, kaappaisin DSII:n avulla Tampereen yliopiston parhaat laboratoriot itselleni. Sanoisin, että maksan teille neljä väitöskirjaa joka vuosi, kunhan keskitytte niihin juttuihin, jotka ovat meidän firmalle tärkeitä. Firmat eivät ole vielä tajunneet, että ne voisivat tätä kautta ulkoistaa itselleen tutkimusyksikön. Se nimittäin toimii tosi hyvin. Ja mikä parasta, meidän tekemämme tutkimus ei ole läheskään niin tärkeää kuin ihmiset, jotka me koulutamme. Kun yritykset ovat palkanneet meiltä huipputyyppejä, he saavat työntekijän neljäksi vuodeksi halvalla ja oikovat rekrytoinnissa. Tämän pitäisi muuttua merkittäväksi tavaksi tuottaa työntekijöitä teollisuuteen.

Mitä muuta annettavaa suomalaisilla yliopistoilla voisi olla kansainvälisessä tekoälykisassa?

Robotiikka voisi olla mahdollisuus, johon Suomen kannattaisi laajemminkin tarttua. Tekoälyssä on valtava hyppy siinä, että siirryt ohjelman tekemisestä oikean laitteen tekemiseen. Koulutamme tosi vähän ihmisiä, jotka ymmärtävät laitteita. Pitäisi ehkä uskaltaa perustaa uusi tieteenala nimeltä robotiikka.

Kun aloin tästä joitakin aikoja sitten puhua, löysin googlaamalla vain yhden tai kaksi japanilaista yliopistoa, joista tällainen ala löytyy. Nyt niitä on alettu perustaa tasaisesti, esimerkiksi Münchenin teknilliseen yliopistoon. Tässä Suomi voisi kerrankin mennä etunenässä. Jos teemme pelkkää softaa, köyhimmätkin maat ovat kilpailijoitamme, koska läppärin voi hankkia aika moni köyhässäkin maassa. Mutta jos pitää rakentaa joku robotti tai maansiirtokone ja miettiä, miten tähän kytketään automatiikka, kilpailijoita onkin paljon vähemmän.

Olet kirjoittanut, että Euroopassa on tehty liikaa ”herttaisia” ja liian vähän itsekkäitä päätöksiä. Mitä tarkoitat sillä?

Herttainen päätös oli esimerkiksi yleinen tietosuoja-asetus GDPR, joka ei ole millään tavalla estänyt tietojen siirtymistä suuryrityksille, jotka vievät dataa pois Euroopasta. Se näytti paperilla kivalta, mutta itse asiassa on vain aiheutettu harmia loppukäyttäjille. Pitäisi välillä ajatella myös business first, eli miten saadaan liiketoimintaa Eurooppaan esimerkiksi niin, että yhdenkään eurooppalaisen tiedot eivät lähde täältä pois.

Olisi tärkeää tehdä päätös, että luomme eurooppalaisen kielimallin, joka pesee amerikkalaiset ja kiinalaiset kielimallit. Se on mahdollista, koska omituiseksi muuttuvassa maailmassa Eurooppa on aika houkuttava työpaikka enenevässä määrin myös yhdysvaltalaisille, eteläamerikkalaisille, afrikkalaisille ja aasialaisille osaajille. Tämä on aika kiva paikka elellä, kivin paikka maailmassa tällä hetkellä. Se käännetään joskus meitä vastaan, että koska teillä on niin kivaa, ette saa mitään aikaan. Minä kääntäisin asian toisin päin, että koska meillä on niin kivaa, saadaan mielenkiintoisia juttuja aikaan. Pitää luottaa omaan tekemiseen ja yhtenäistyä paljon nykyistä enemmän.

Millä eväillä me vaikkapa täällä Suomessa voisimme päästä osalliseksi tekoälyn lupaamasta vauraudesta? Voisimmeko alkaa kehittää ihan omaa kielimallia?

Eivät meidän rahamme riitä siihen millään. Jos ensimmäisen kielimallin kouluttaminen maksoi miljoona euroa, seuraava malli maksoi kymmenen miljoonaa, ja nyt puhutaan varmaan jo sadasta miljoonasta. Jos perustaisimme riittävän tutkimusorganisaation, se maksaisi 200–300 miljoonaa, kun Suomen valtion panostukset tutkimusinfrastruktuuriin ovat olleet miljoonissa, hurjimmillaan kymmenissä miljoonissa. EU on minimimittakaava. BKT:lla mitattuna EU on kokonaisuutena kilpailukykyinen Kiinaa ja Yhdysvaltoja vastaan, mutta mikään yksittäinen maa ei ole. Kasvava nationalismikin pelaa vain suurten pelureiden pussiin. Jos emme ymmärrä, että olemme vahvoja eurooppalaisina emmekä suomalaisina, varmistamme, että isot maat saavat voittonsa meidän kustannuksellamme.

Mitä meille tapahtuu, jos emme Euroopassa onnistu puhaltamaan yhteen hiileen?
Mitä enemmän talouden aktiivisuus ja rahavirrat siirtyvät datatalouteen, sitä enemmän rahaa valuu nykymenolla Kiinaan ja Yhdysvaltoihin. Jos menemme niiden talutusnuorassa, yhä pienempi osa tulevaisuuden kakusta on tarjolla Euroopalle. Näen uhkana, että jonain päivänä ostamme palveluita, joita emme itse enää ymmärrä. Se olisi käsittämätöntä: ajatellaan vaikka tilannetta, että ostaisimme ydinvoimalan, mutta emme osaisi itse pyörittää sitä.

On toki monia eettisiäkin ongelmia, mutta se, millä Euroopan yhtenäistymistä korostavan ajattelun voi eurooppalaisille valtioille myydä, on talous: vaarana ovat menetetyt rahavirrat ja Euroopan maiden köyhtyminen. Näen, että itseensä käpertyminen ei johda viiden miljoonan ihmisen kansalla muuhun kuin tuhoon. Ensimmäisenä nationalistisesta politiikasta kärsivät tärkeimmät suomalaiset teknologiayritykset ja yliopistot, eli ne, missä tulevaisuuden menestys sementoidaan ja missä varmistetaan, että meillä on jatkossakin leipää jäljellä.

Teksti Tuomo Tamminen

Tämä juttu on osa Tampere Conversations -tapahtumaa, jossa keskitytään helmikuussa 2024 tekoälyyn työmarkkinoiden, sääntelyn ja tuottavuuden näkökulmasta. Tampere Conversations on kansainvälinen keskustelufoorumi, joka järjestetään Tampereella toista kertaa.

Lue lisää tapahtumasta täältä.