Tarinoiden epidemia

Matti Apunen.

Matti Apunen.

Pandemiashokin keskellä kysymys kuuluu, mikä on juuri nyt talouden tarttuvin tarina, joka leviää ja muuttuu itseään toteuttavaksi.

Käsityksemme finanssipolitiikan suurista linjoista, vaurastumisen varmoista välineistä ja seuraavasta katastrofista perustuvat suurelta osin tarttuville tarinoille.

”Jos emme ymmärrä suosittujen tarinoiden epidemiologiaa, emme voi täysin ymmärtää talouden vaihteluita ja ihmisten taloudellisen käyttäytymisen muutoksia,” sanoo nobelisti Robert Shiller kirjassaan Narrative Economics.

Shiller puhuu nimenomaan tarinoiden epidemioista. Suositun tarinan tai narratiivin leviäminen ja häipyminen seuraa samaa kaavaa kuin tartuntatautien kulku.

Hyvä tarina on kuin virus, perimmiltään yksinkertainen ja tarttuva. Se ottaa kiinni tunteista ja leviää hissipuheissa, päivällispöydissä ja harrastusreissuilla. Myös tarinat sammuvat, muuttavat muotoaan ja palaavat voimalla takaisin.

Suositut narratiivit ohjaavat osakkeiden ostamista samalla tavalla kuin tiedämme ”alitajuisesti” minkä auton haluamme, ja Tekniikan Maailman testit luemme vain löytääksemme mieliteollemme parempia perusteluita.

Sote-uudistuksen suuressa taistelussa tarina ahneudesta voitti tarinan valinnanvapaudesta. Kertomukset piittaamattomuudesta ja voiton maksimoinnista vetosivat ihmisten voimakkaimpaan tunteeseen, oikeudenmukaisuuden kokemukseen. Vastakertomus tehokkuudesta oli teknokraattinen tuoteselostus, joka oli vailla mahdollisuuksia.

Finanssikriisejä ovat yleensä edeltäneet voimakkaat narratiivit vaikkapa siitä, miten talouden dynamiikka on ”ratkaisevasti muuttunut” eivätkä vanhat lainalaisuudet enää päde. Kun ennakoimme markkinoiden seuraavaa syöksyä, näkemyksemme pohjalla ei ole aina numeroiden logiikka vaan tarina, jonka muistamme aiemmasta kriisistä.

Juuri tämä on taloustieteen sokea piste, Shiller sanoo. Ekonomistit katsovat, että yleisten uskomusten mittailu ei kuulu heidän tehtäviinsä. Ja sitten hämmästymme, kun hienostuneet matemaattiset mallit jonain hetkenä lakkasivat pätemästä.

Pandemiashokin keskellä kysymys kuuluu, mikä on juuri nyt talouden tarttuvin tarina, joka leviää ja muuttuu itseään toteuttavaksi.

Onko se kertomus suhteellisen nopeasta toipumisesta sitten, kun epidemiat jäähtyvät ja liikkumisen rajoitukset poistetaan? Vai onko se kauhutarina Täydellisestä Myrskystä, yhdistelmä 1990-luvun sukellusta ja 2000-luvun finanssikriisiä – pitkää lamaa, suurtyöttömyyttä ja kaatuvia pankkeja?

Finanssikriisin trauma synnytti tarinan holtittomista pankeista ja niitä vaadittiin vimmaisesti ”kuriin”. Niin tapahtui ja vakavaraisuusvaatimuksia kiristettiin tuntuvasti, jotta moraalinen kiihkomme rauhoittui. Sitten koronavirus pysäytti markkinat yhdessä yössä ja kassakriisin uhkaamat pk-yritykset taistelevat olemassaolostaan. Yritykset tarvitsisivat nyt kipeästi ja nopeasti rahaa, mutta pankkien kädet ovat sidotut.

On selvää, että koronasta toipuminen tarkoittaa kaikkien aikojen rahoitustalkoita, jonka rahallista loppusummaa on turha arvailla.

Kokenut rahoitusammattilainen Juha Vikman esittää 18.3. julkaistussa blogissaan yhden narratiivin, joka on minusta yksi parhaista tähän asti. Sen mukaan koronaefekti on tehnyt perinteisistä yhtiöiden arvonmääritysmalleista toimimattomia. Tässä poikkeustilanteessa ne joutuvat venyttämään liikevaihtoa ja kassavirran kasvua liki mahdottomuuksiin, jotta lopputuloksena olisi jotain järkevää.

Siispä, Vikman ehdottaa, voisimme harjoitella hyväksymään tulevat tappiot henkiinjäämisen investointina. Toisin sanoen päästämme tästä vuodesta irti ja aloitamme sen jälkeen uuden laskennan. Tulkitsemme, että tappio on vähennys yhtiön omasta pääomasta ja teemme sitten arvonmäärityksen vuodenlopun nettovarallisuuden ja seuraavien vuosien ennakoitujen tulosten pohjalta. Tuloksena on realistisempi kertomus siitä hetkestä, kun liiketoiminta taas palaa takaisin.

Tämä on karu, mutta realistinen ja rakentava tapa katsoa silmiin tulevaisuuden valtavaa epävarmuutta.

Matti Apunen