Sailaksen haamu

Matti Apunen.

Petteri Orpon hallitus ilmoitti ohjelmassaan tasapainottavansa julkista taloutta neljän miljardin säästöillä, ja sittemmin leikkauspaineet ovat pikemminkin kasvaneet kuin lientyneet.

Leikkausten lähtökohdista on kuitenkin äärimmäisen vaikea löytää yhteistä pohjaa. Julkisessa keskustelussa meteli on valtava, ja yhdet faktat kumotaan heti ­toisilla. Poliitikot katsovat anovasti taloustieteilijöihin, jotka puolestaan sanovat, että kyseessä on poliittinen päätös, ja siirtävät pallon takaisin ministeriöihin ja eduskuntaan.

Siis: Kuka tekisi aloitteen, jota ei huudettaisi kumoon lähimmän tunnin aikana?


1990-luvun laman keskellä sen teki budjettipäällikkö Raimo Sailas. Hän laati kuuluisan listansa, jossa vuosien 1994-95 budjeteista leikattiin yhteensä noin 35 miljardia markkaa. Summa oli hurja, nykyrahaksi muutettuna lähes kymmenen miljardia euroa, ja Sailaksesta tuli puolimyyttinen hahmo.

Vuonna 2012 istuin Sailaksen työhuoneessa Senaatintorin laidalla. Puhuimme valtiontalouden tasapainosta ja rapistuvasta kansalaisyhteiskunnasta. Hän oli juuri kirjoittanut Kanava-lehteen tiukan artikkelin kansallisista terveyseroista ja yksilön vastuusta.

Kysyin Sailakselta priorisoinneista ja siitä, miksi kohdennettu leikkaaminen tuntuu olevan poliittisesti mahdoton tehtävä. Toisin sanoen miksi aina päädytään juustohöyläykseen, silpaisuun sieltä ja täältä.

Sailas hymähti ja sanoi, että perimmiltään julkiset kulusäästöt kaatuvat aina samaan asiaan.

”Jos ajatellaan erilaisia etuuksia, niin usein ne kohdistuvat suhteellisen pieneen ryhmään. Tälle ryhmälle on taloudellisesti tärkeää, tuleeko etuus vai ei. Maksajat ovat veronmaksajia, siis valtavasti suurempi joukko.”

”Ketään veronmaksajaa ei saa etuuden poistamisen taakse sanomalla, että sinun verosi vähän kevenee, koska tämä keventyminen on kaikille jaettuna niin olemattoman pientä. Leikkaukset kiinnostavat aina paljon enemmän edunsaajien joukkoa kuin maksajien joukkoa,” Sailas sanoi.

Vaikutusta vahvistaa omalla toiminnallaan media, joka mielellään esittelee kohteeksi joutuvan edunsaajan kipua tunnevaltaisissa kertomuksissa. Veronmaksaja myötäelää tuskan, ja etuus jää voimaan.

Sailaksen ajatus jäi lähtemättömästi mieleeni. Se on hieno tiivistys julkisen talouden paradoksista. Olen sittemmin kutsunut sitä Sailaksen maksiimiksi – kunnianosoituksena tiukalle virkamiehelle.


Sailaksen listalla oli yhteensä 56 säästöehdotusta, joista kaikki eivät kuitenkaan menneet lävitse. Esimerkiksi korkeakoulujen lukukausimaksut olivat silloiselle hallitukselle liian kova pala.

Ekonomistit ovat sittemmin todistaneet, miten lukukausimaksujen puute on pitkällä jänteellä tulonsiirto hyväosaisille tai miten esimerkiksi kotitalousvähennys ei toimi toivotulla tavalla. Minulla on silti vahva kutina, että vähennys pysyy eikä lukukausimaksuja tule.

Kotitalousvähennys on nimittäin meidän perheelle oikein mukava – tai tarkemmin ajatellen täysin korvaamaton – etuus. Ja jos joku vänkää vastaan, tekoäly kirjoittaa näkemykselleni napakat perustelut viidessä sekunnissa.


Matti Apunen