Patruunoiden elokapina

Matti Apunen

Matti Apunen

Loputon jahkaaminen paikallisen sopimisen lisäämisestä on nolo tarina, jossa poliittinen pelkuruus on naamioitu yhteistyöksi ja yhteiskuntarauhan takeeksi.

Suomessa on menossa kaksi varsin näkyvää kapinaliikettä. Ilmastoaktivistien Elokapina-liike katkaisi yhteydet Hakaniemeen ja kilpailukykyaktivistien Metsäteollisuus teki täsmälleen samoin.

Molemmat julistivat, että jos Suomi aiotaan vielä pelastaa, nyt alkaa olla todella kiire. Näkemyseroja syntyi vain kysymyksessä pitääkö suomalaisen metsän olla laajemmin pysty- vai vaaka-asennossa.

OLISI HUPSUA SANOA, että Metsäteollisuuden ratkaisu luopua keskitetyistä työehtosopimuksista tuli yllätyksenä. Sen on voinut jo vuosia lukea Björn Wahlroosin kirjoista ja metsäpatruunoiden haastatteluista.
Metsän kärsivällisyyden katkaisi loputon jahkaaminen paikallisen sopimisen lisäämisestä. Se on nolo tarina, jossa poliittinen pelkuruus on naamioitu yhteistyöksi ja yhteiskuntarauhan takeeksi.

Paikallinen sopiminen on työmarkkinapolitiikan kestovitsi. Eriväriset hallitukset ovat laittaneet liikkeelle asiaan liittyviä hankkeita. Ne on yleensä siirretty työmarkkinajärjestöjen pöytiin ja sinne ne ovat myös nahistuneet. Toki jotain on sovittukin paikallisesti, mutta siellä täällä ja yleensä pienempiä asioita.

Kaiken takana on järjestelmän kuningaspultti ja ay-liikkeen vallan lukko, työehtosopimusten yleissitovuus. Suomalainen yleissitovuus on eurooppalaisittain kummajainen, jonka taikapiiri on laaja. Emme sovi minimiehdoista kuten muut, vaan maksimista.

Yleissitovuus haluaa estää työvoiman myyntikartellin asemaa uhkaavan palkkakilpailun. Palkkasumman maksimointi aiheuttaa työttömyyttä ja heikentää työmarkkinoille pyrkivien mahdollisuuksia työllistyä. Nämä viimeiset ajatukset eivät ole minun, vaan Sixten Korkmanin vanhasta raportista.

Yleissitovuus rajoittaa perustuslain vastaisesti sopimusvapautta. Se sulkee piiriinsä 250 000 ihmistä, jotka eivät voi osallistua ehtojen sopimiseen. Se nostaa yrityksen perustamisen kynnystä ja haittaa siten kilpailua. Se vaikeuttaa talousshokkeihin sopeutumista.

Ja kaikesta tästä huolimatta poliitikot ovat paria poikkeusta lukuun ottamatta suhtautuneet paikalliseen sopimiseen kuin ongelmajätteeseen, koska ovat pelänneet ay-liikkeen reaktiota. On ollut helpompaa kääntää puhe työhyvinvointiin, koulutukseen ja kaikkiin niihin yleishyviin ja ympäripyöreisiin asioihin, joita kaikki kannattavat.

MUTTA SEURAAKO TÄSTÄ työehtojen polkumyynti ja kilpajuoksu pohjalle? Tuskin. Lait rajoittavat joka tapauksessa sopimista ja sopimuksia ei tehdä tyhjiössä – niihin vaikuttaa aina se, mitä muut tekevät. Kohtuuttomiin sopimuksiin on vaikea saada koulutettua väkeä maassa, jossa toimii laadukas sosiaaliturva.

Ei tämä silti ole ongelmatonta. En usko, että Metsäteollisuus täysin ymmärtää kuinka iso savotta paikallisen neuvottelukoneiston rakentaminen on. Toisaalta Metsäteollisuuden Ilkka Hämälä ja Paperiliiton Petri Vanhala ovat juuri ne uhosta vapaat, realismin tajulla siunatut hahmot, jotka voivat viedä tämän muutoksen läpi.

Metsäteollisuuden poliittinen moto teki työmarkkinoille leveän, höyryävän uran. Nyt odotellaan, keräävätkö muut avainalat kamppeensa ja lähtevät perään.


Matti Apunen