Pakko kasvattaa Eurooppaa


Matti Mörttinen.

Strasbourg on keskipieni kaunis ranskalaiskaupunki Saksan rajalla. Kävin lokakuussa siellä EU-parlamentin istuntoviikkoa seuraamassa.

Ei jäänyt hyvä mieli.

Ensin liehuivat Belgian ja Ruotsin liput puolisalossa sen takia, että edellisenä iltana oli Brysselissä tapettu kaksi ruotsalaista jalkapallofania.

Sitten järkytyttiin taas Lähi-idän tilannetta, kun satoja ihmisiä kuoli gazalaiseen sairaalaan tehdyssä iskussa.

Kolmantena iltana parlamentin jäseniä ja työntekijöitä jäi istuntotaloon yliajaksi, koska tunnistamattoman aseistetun henkilön kerrottiin liikkuvan alueella.

Viikkoa leimasivat myös raitiolinjojen katkokset ja kouluihin kohdistuneet pommiuhkaukset. Kaduilla liikkui jatkuvasti rynnäkkökiväärein varustettuja sotilaspartioita.

Turvattomuus ja epävarmuus leimaavat valmistautumista seuraaviin EU-vaaleihin, jotka pidetään ensi kesäkuussa. Niiden alla tullaan taatusti puhumaan paljon geostrategiasta.

Hienolla sanalla viitataan siihen, mitä asioita Euroopan pitäisi ajaa maailmassa. Tarkemmin sanoen millaisia arvoja pienellä EU:lla on tarjota suuressa globaalissa yhteisössä.

Aivan niin, Eurooppa on pieni. Unionin asukasluku on noin 450 miljoonaa eli tuollaiset kuusi prosenttia koko planeetan ­ihmismäärästä. Se unohtuu usein meiltä pirkanmaalaisiltakin, jotka usein jäämme tuskailemaan sitä, miten pystymme turvaamaan pikkuisen Suomen edut (muka) suuressa EU:ssa.

Unioni voisi olla selvästi suurempi tekijä maapallolla esimerkiksi ottamalla jäsenikseen valtiot, jotka ovat halunneet jo vuosien ajan liittyä mukaan. Niinpä ensi vuoden vaalien keskeisiä kysymyksiä on esimerkiksi Ukrainan tuleva jäsenyys.

EU on sössinyt geostrategiassa. Se ei pystynyt vakuuttamaan Britanniaa yhteisen elämän järkevyydestä. Se ei pystynyt kannustamaan Turkkia valitsemaan eurooppalaista tietä, Venäjästä nyt puhumattakaan.

Ukrainan ja muiden nykyisten ehdokasmaiden kohdalla ei ole enää varaa tyriä. Toinen asia, jossa on pakko onnistua, on maahanmuuton hallinta. Sekin Euroopan on kyettävä vihdoin kohtaamaan Eurooppana, ei yksittäisinä jäsenmaina.

Paljon on Euroopan unionissa muuttunut sinä aikana, kun Suomi on ollut sen jäsen – kohta 30 vuotta. Se näkyy myös ­EU-parlamentin arkityössä.

Paradoksi on, että samalla kun maailma ympärillä on vain suurentunut, on monen europarlamentaarikon työ ”pienentynyt”. Yllättävän moni suomalainen meppi kokee nyt olevansa ­erityisesti oman maansa, alueensa tai maakuntansa asialla Brysselissä ja Strasbourgissa.

Toiset kokevat olevansa jopa korjaamassa Suomen hallituksen ja eduskunnan epäonnistumisia jäsenmaiden keskinäisissä väännöissä.

Eurooppalaisia lakeja säädetään entistä enemmän jättimäisinä paketteina. Etenkin komissio tykkää tehdä isoja kokonaisuuksia. Parlamentin työstä tulee pienten, mutta usein huipputärkeiden yksityiskohtien hiomista – tai suoranaista korjaamista.

Tämä ei ollut EU:n alkuperäinen idea, mutta tähän on tultu.

Eurooppa ei tule vähään aikaan valmiiksi, mutta sen on pakko pyrkiä parempaan.
Merkittävintä, mitä kukin meistä voi lähitulevaisuudessa­tehdä tavoitteen eteen, on äänestää seuraavissa EU-vaaleissa ­9. kesäkuuta 2024.

Matti Mörttinen
Kirjoittaja on pirkkalalainen tietokirjailija ja toimittaja.

 

Scroll to Top