Konservatismia aikuisille

Matti Apunen

Matti Apunen

Hallitus löi varpaansa kipeästi menokehykseen ja ajautui talouspoliittiseen kriisiin. Menokehys on yhteisesti sovittu periaate, jonka tehtävä on hillitä julkista rahankäyttöä pitkällä aikavälillä.
​​​​​​​

Hetkittäin se ahdistaa päättäjää, mutta kuten ekonomisti Heikki Pursiainen hyvin sanoi, kehyksen idea on tuntua ajoittain vaikealta.

Menokehys on aikuisten talouskonservatismia. Se on muistutus, että emme saa antaa periksi talouspopulismille – toiveelle siitä, että velka tai selittämätön kasvu tai jokin vierasperäinen ihme hoitaa ongelmamme ilman omaa ryhtiliikettä.

Aikuisen konservatismin vastakohta on nulikkakapitalismi. Se on kopea idea, jonka mukaan kaikki olisi kunnossa, jos vain julkista sektoria hoidettaisiin kuin yritystä ja virkakuntaa kannustettaisiin metrin kepillä.

Samaan aikaan kun Suomi yrittää taittaa velkaantumisen vuosien päästä, Ruotsi ei ota lisää nettovelkaa ensi vuonna. Tämä ei tapahdu toivomalla hurskaasti ja selittämällä vuolaasti.

Ruotsalaisella talouskonservatismilla on neljä jalkaa. Nämä säännöt ovat julkisen talouden kierroslukurajoitin, joka estää ongelmien hoitamisen helpoimman kautta, siis lisävelanotolla.

Ensinnäkin Ruotsissa on säästö- tai ylijäämätavoite, jonka mukaan koko julkisen talouden tulee olla ylijäämäinen 0,3 % BKT:stä ”yli suhdannesyklin”. Tavoite koskee valtiota, kuntia ja eläkejärjestelmää.

Toinen sääntö on velka-ankkuri, jonka mukaan keskipitkällä aikavälillä julkinen velka ei saa olla yli 35 % suhteessa BKT:hen. Jos velka nousee yli hälyrajan, hallitus on velvoitettu antamaan selvitys siitä, miten ylitys palautetaan takaisin sovittuun raamiin. Ja selityksen on oltava laadukkaampi kuin ”ohoh”.

Ja lista jatkuu.

Utgiftstaket määrittelee nimensä mukaisesti menokaton seuraavaksi kolmeksi vuodeksi. Tämänsukuinen menettely löytyy meiltäkin, ja se on se mainittu menokehys, joka epäurheilijamaisella tavalla haluaa rajoittaa rahankäyttöä hyviin tarkoituksiin.

Lisäksi Ruotsin kunnilla ja maakunnilla on oma tasapainotavoitteensa. Niiden on katettava mahdolliset alijäämänsä seuraavan kolmen vuoden aikana. Ideana on estää se, mikä on muodostumassa Suomen ydinongelmaksi – juoksevien menojen rahoittaminen velalla.

Näitäkin ratkaisuja voidaan tietysti arvostella. Ylijäämätavoite voi tarkoittaa, että julkinen sektori kerää veroja enemmän kuin olisi tiukasti ottaen tarpeellista. Ja määre ”yli suhdannesyklin” on täsmälliseltä ajoitukseltaan hiukan epämääräinen.

Mutta kaikkinensa vaikuttaa ihan täysikasvuisten puuhalta, vai mitä?

Semantiikka eli kielen merkitysoppi on nykymaailman tieteenlajeista ehkäpä kallein.

Kielipeli haihduttaa kätevästi vaikeat valinnat ja mukavuusongelmat muuttuvat välttämättömyyksiksi. Koska kulutusmeno on huono ja investointimeno on hyvä – pim! – ehkä olemme määritelleet investoinnin liian kapeasti. Ja tarkemmin katsoen, kyllähän astangajooga on kriittinen hyvinvointipalvelu.

Marxilaiset eivät olleet monessa asiassa oikeassa, mutta tässä olivat: Se, joka hallitsee sanakirjaa, hallitsee maailmaa.


​​​​​​​Matti Apunen