Matti Mörttinen.
Suomiradan linjauksesta oli määrä saada suunnitelma julki lokakuun alkuun mennessä. Eipä saatu. Edellytyksiä ei kuulemma ollut.
Julkisuudessa olleista kannanotoista päätellen nyt siirryttiin diskuteerausvaiheeseen. Tuntuu suorastaan siltä, että vaihtoehtoja vasta aletaan vertailla.
Ruotsi on perinteisesti tunnettu ”perusteellisen kansalaiskeskustelun” kulttuuristaan. Ainakin näin on ollut viime vuosiin asti. Suomalaisilla on ollut enemmän maine pikaisten isojenkin päätösten toimeenpanijoina.
Lienevätkö osat nyt vaihtuneet. Mene ja tiedä.
En ole logistiikan ja/tai infrastruktuurin asiantuntija. Olen todennäköisesti keskivertoa aktiivisempi junamatkustaja, mutta ymmärrän silti, että raideliikenteen on palveltava muidenkin kuin minun asiaani.
Monilta tuntuu unohtuvan jo se, että raiteilla liikkuu henkilöiden lisäksi tavaraa. Kyse on kansantalouden kannalta isoista asioista. Ja siksi myös kysymys raideleveydestä, josta kirjoitin edellisessä Tampereen kauppakamarilehden numerossa, on oleellinen.
Ennen kaikkea sisäinen kiistely esimerkiksi ratalinjauksista on ikävää siksi, että tämän päivän ja tulevaisuuden maailmassa raiteiden sijoitus ei ole paikallinen eikä edes alueellinen kysymys. Siihen kuitenkin otetaan kantaa voimakkaimmin juuri alueellis-paikallisista näkökulmista.
Junaliikenteen kehittäminen on myös iso eurooppalainen kysymys. Euroopan unioni pyrkii erityisesti ilmastosyistä siirtämään kuljetuksia raiteille niin ilmasta kuin maanteiltä.
Suomen pääradan kehittämiselle on saatavissa tukea yhteisestä EU-rahoituksesta. Rahaa on kuitenkin hankala hakea, jos emme itse osaa päättää, miten sen käyttäisimme. Ottajia rahoille kyllä löytyy, niin lännen kuin idänkin suunnalla.
On oltava yksi yhteinen linja siitä, mitä esitämme unionin päätöselimiin, ei kaksi tai kolme vaihtoehtoista toimintatapaa. Valittu yhteinen linja ei voi olla jokaisen osallisen kannalta ihanteellisin mahdollinen, mutta se on mitä todennäköisimmin parempi linjaus kuin jäädä kokonaan ilman ja ulkopuolelle.
Kun Suomi liittyi Euroopan unioniin, lyötiin Tamperetta ja Pirkanmaata heti nuijalla päähän. Alue oli silloin teollisen rakennemuutoksen ahdingossa, mutta siihen saatavissa olleet Brysselin tuet ohjattiin valtiovallan päätöksillä suurelta osin maaseudun kehittämiseen.
Jälkeenpäin on tullut mieleen, että tuolloinen syrjiminen olikin onneksi pirkanmaalaisille. Oma menestys tehdään itse eikä tukiaisilla – vaikka pahimmilla hetkillä apuakin tarvitaan.
EU-taipaleemme alkuajoilta muistuu mieleen myös se, että tuolloin ministeriöiltä meni usein samaa direktiivi- tai muuta EU-päätöskeskusteluja varten useita eri linjauksia Brysselissä toimivalle Suomen EU-edustustolle. Siellä sitten virkahenkilöt raapivat päätään miettien, mikä niistä esitellään seuraavassa kokouksessa Suomen kantana.
Tilannetta helpotti ainoastaan se, että pääministerinä oli tuolloin muuan Paavo Lipponen, jonka toimistosta saatiin aina nopea näkemys siitä, mikä kulloinkin oli oikea Suomen kanta.
Lipposen nimeen ei ole juuri nyt kovin populääriä vedota, mutta ainakin hänen näyttönsä aikoinaan Suomen EU-linjojen määrittäjänä kestävät yhä tarkastelun.
Matti Mörttinen
Kirjoittaja on pirkkalalainen tietokirjailija ja toimittaja.