Matti Mörttinen, tietokirjailija ja ma. neuvonantaja Sitrassa.
Ei yhtään haittaa, jos yritykset kiinnostuisivat hankerahoitushakujen lisäksi siitä, mistä rahat tulevat.
EU:ssa tehtiin juhannuksena historiallinen rahoituslinjaus. Unioni päätti ryhtyä velkaantumaan.
Ranska on jo pitkään pyrkinyt siihen, että EU ottaisi yhteisesti lainaa. Saksa tuli samalle kannalle koronaviruskriisin pelästyttämänä.
Ranska ja Saksa ovat tasaveroisten maiden EU:ssa vähän tasaveroisempia kuin muut. Niiden näyttämä suunta on usein tullut koko unionin suunnaksi.
Komission tehtäväksi jäi laatia puitteet 750 miljardin euron elvytyspaketille, jossa lainaraha jalostuu osin jatkolainaksi jäsenmaille ja osin suoriksi avustuksiksi.
Samalla sovittiin EU:n seitsemänvuotisesta budjettikehyksestä, joka on kooltaan yli tuhat miljardia euroa.
Suomessa keskusteltiin eniten siitä, joudummeko maksamaan liikaa siihen nähden, paljonko saamme. Suomessa ”yhteisvastuusta” tuli ruma sana.
Kysyttiin myös yksinkertaisia kysymyksiä: Mikseivät euromaat ota velkojaan itse? Miten EU voi rikkoa omia sääntöjään, kun aiemmin on kehuttu, että euromaat eivät voi lunastaa toisiaan pulasta?
Vastaukset ovat nekin aika yksinkertaiset: Yhteinen velka toimii kuin taloyhtiön laina, joka on usein edullisempaa ja käytännöllisempää kuin järjestely, jossa jokainen asukas ottaa omaa velkaa. EU:n perussopimuksissa on jo kauan ollut yleispätevä unionin resursseja koskeva artikla 311: ”Unioni järjestää itselleen tavoitteidensa saavuttamiseksi ja politiikkansa toteuttamiseksi tarvittavat keinot”.
Näitä vastauksia on turha odottaa poliittisten päättäjien suusta. Ne olisivat liian helppoa propagandamateriaalia kansallismielisille oppositiovoimille.
Yritykset – myös suomalaiset, pirkanmaalaiset yritykset – ovat kiinnostuneet kiitettävästi EU-rahoituksesta.
Ei silti yhtään haittaa, jos yritykset kiinnostuisivat hankerahoitushakujen lisäksi siitä, mistä rahat tulevat.
Tavallaan ne tulevat tyhjästä. Juuri niin kuin presidenttimme on tuskaillut.
Euroopan keskuspankki EKP on jo vuosien ajan käytännössä pyörittänyt setelipainoa ostamalla valtioiden ja yritystenkin joukkolainapapereita. Euro on pidetty pystyssä puhumalla. Finanssikriisin tärkeimmät sanat olivat EKP:n pääjohtajan Mario Draghin heinäkuussa 2012 lausumat ”whatever it takes”.
Rahapolitiikasta vastaava keskuspankki on vihdoin saamassa rinnalleen budjettipolitiikasta vastaavat EU-elimet ja -valtiot.
Onko samalla otettu isoja askelia liittovaltio-EU:n suuntaan? Vastaus on taas yksinkertainen: kyllä.
Ison muutoskuvion rinnalla on sivuseikka, onko Suomen nettomaksu EU-kassaan kymppi vai satanen per henki per vuosi.
Kehityksen yksi luonteva jatkovaihe on verotus. Nyt jo mietitään, millaisilla yhteisillä veroilla unioni voisi kerätä tulevia yhteisiä budjettivarojaan.
Vanha poliittinen viisaus kertoo, että osallistuminen ja keskustelu yhteisön asioista alkavat kiinnostaa aivan uudella tavalla, kun kyseinen yhteisö alkaa kerätä jäseniltään veroja.
Ehkä velka ja verot auttavat suomalaisia vihdoin käymään Eurooppa-keskustelua, jonka puutteesta on valitettu kauemmin kuin olemme olleet EU-kansalaisia.
Matti Mörttinen
tietokirjailija
ma. neuvonantaja Sitrassa