Matti Mörttinen.
Ensin hyvät uutiset: Suomi on Naton jäsenmaa. Siniristi nousi salkoon ja Maamme-laulu soi läntisen puolustusliiton päämajan pihassa 4. huhtikuuta.
Olemme nyt Pohjoismaista kaikkein ”lännettynein”. Yksikään muu viisikosta ei ole Suomen tavoin sekä Naton, EU:n, euroalueen että vapaan liikkuvuuden Schengen-ryhmän jäsen.
Historian erikoisuuksiin jää se, että Baltian maat saavuttivat saman lännettymisen tason jo ennen kaikkia Pohjoismaita.
Sitten perinteiseen tapaan vähemmän hyvät uutiset: eduskuntavaalien alla käydyissä keskusteluissa ei paljon EU:sta puhuttu. Eikä sen puoleen Natostakaan.
Ehkä tärkein viesti saatiin vaalien alla perussuomalaisten puheenjohtajalta, jonka mukaan puolue kyllä edelleen periaatteessa pyrkii viemään Suomen ulos unionista mutta ei juuri nyt aktiivisesti edistä eroamista.
Toinen merkittävä tieto tuli vaalien jälkeen: perussuomalaiset vaihtoi kotia Brysselissä eli siirtyi EU-parlamentissa laitanationalistien ID-ryhmästä ECR-nimiseen puolueeseen. Se on syntynyt aikoinaan Britannian konservatiivien EU-skeptisen siiven ympärille.
Nykyisen ECR:n vahvoja osia ovat Italian pääministerin Giorgia Melonin johtama Italian veljet ja Puolan valtapuolue Laki ja oikeus. PS siirtyi vaikuttavaan seuraan, jossa EU:ta halutaan muuttaa mutta sitä ei pyritä lopettamaan.
Tätä kirjoitettaessa Suomen hallitustunnustelut ovat kesken. Merkit ovat kuitenkin viitanneet siihen, ettei Eurooppa-politiikasta synny riitaa, johon mikään koalitio kaatuisi. Isoimmat erimielisyydet ovat koskeneet maahanmuuttoa ja talouden sopeutusta.
Tämä EU-hiljaisuuden jatkuminen on oikeastaan sekä hyvä että huono uutinen.
Hyvää on se, että Suomen voi luottaa pysyvän kohtuullisesti yhteistyökykyisenä jäsenmaana unionissa. Huonolta kuulostaa taas se, että Suomi jatkanee ilman selkeää linjausta siitä, millaista Eurooppaa haluamme rakentaa.
Sellaistahan oli Suomen EU-toiminta myös päättyneellä vaalikaudella, kuten edellisessä kolumnissani yritin tuoda esiin.
Nyt odotettavissa on, että EU:ssa esillä olevat kysymykset ratkaistaan uudessakin hallituksessa tapaus kerrallaan. Samalla toivotaan, että yhdestäkään Brysselin-asiasta ei tule sellaista Suomen sisäistä ristiriitaa, joka horjuttaisi hallitusta kotimaassa.
Odotettavissa ei valitettavasti ole enää uudestaan sellaista aikakautta, jona Suomi näyttäytyy kokoaan isompana EU-maana. Sellainen se oli viimeksi vuosituhannen taitteen molemmin puolin. Yhtenä timanttina kyseisestä ajasta jäi loistamaan Tampereen EU-huippukokous lokakuussa 1999.
Ehkä jotain hyvää voi löytyä tästäkin asetelmasta: vain vähän yli vuoden päässä odottavista Euroopan parlamentin vaaleista tulee varmasti mielenkiintoiset, kun käymme niihin vihdoin kaikin puolin läntisenä maana.
Toivottavasti niistä ei Suomessa kuitenkaan tehdä eduskunta- tai jopa presidentinvaalien rääppiäisiä tai revanssimatsia.
Pirkanmaalla toki olisi tärkeä eurorevanssin paikka. Täkäläiset mepit ovat olleet vähissä. Nyt tarvitaan painavia ehdokkaita, joista menisi vähintään joku läpi. Jos Keski-Suomi pystyy saamaan parlamenttiin kolme jäsentä (kuten tapahtui vuonna 2019), niin kyllä Pirkanmaan on kyettävä kahteen.
Matti Mörttinen
Kirjoittaja on pirkkalalainen
tietokirjailija ja toimittaja.