Aluepolitiikan maine on hitaasti vajonnut hassuuden ja hölmöyden välimaastoon. Maakuntien siltarummut, moottoritiet ja peltihallit ovatkin mainio komiikan lähde. Olen itsekin naureskellut aluepolitiikalle Suomen kalleimpana ideana.
Euroopassa on kuitenkin virinnyt uusi keskustelu, jonka teema on ns. place-based policy, siis aluepolitiikan uusi versio. Tämä keskustelu on osa huolta valtiontukikilpailusta, jossa Euroopan suurimmat taloudet kaatavat järjettömiä summia suoriin yritystukiin. Niihin Suomi ei pysty mitenkään vastaamaan. Mutta jotain pitäisi tehdä.
Keskusteluun liittyi teollisuusfilosofi Björn Wahlroos, joka ehdotti yhtenä ratkaisuna investointi- ja kasvuongelmiin erityistalousalueita. Varsinkin Itä-Euroopassa ne ovat toimineetkin toivottuun suuntaan ja saaneet houkuteltua kaivattuja sijoituksia.
Mutta eroaako tämä lopulta mitenkään väsähtäneestä siltarumpupolitiikasta?
Wahlroos sanoo, että erityistalousalueiden ydin ei ole rahan kaataminen perämetsiin vaan pitkäaikainen investointisopimus. Yritys sitoutuu sijoittamaan johonkin paikkakuntaan vuosikymmeniksi ja se odottaa tietysti vastapalveluksia: yhteyksiä, sääntelyn tarkastelua, työvoiman ja raaka-aineitten saannin helpottamista ja tietysti veronkevennyksiä.
Näitä neuvotteluja käydään eri puolilla jo nytkin, mutta – sanoo Wahlroos – meillä niitä on käyty eri toimijoiden kanssa ilman koordinaatiota.
Samalla jää vähemmälle huomiolle se kysymys, mitä muuta yritys voisi tehdä kuin rakentaa tehtaan. Voisiko se osallistua esimerkiksi koulujen, päiväkotien ja terveysasemien rakentamiseen? Kyllä, sanoo Wahlroos. Sellaisia sopimuksia tehdään muualla ja tämä on se ympäristö, jossa Suomi kilpailua käy.
Vastaväitteet on helppo arvata. Mihin vedettäisiin erityistalousalueen raja? Ja virkamiehet huokailevat: Mitä vastaamme kaikille muille, jotka haluavat osansa helpotuksista? Ja jos malli sisältää veronkevennyksiä, se on valtiontaloudelle mahdoton taakka.
Mutta selvää on sekin, että jos juutumme suremaan tätä, saamme odottaa suuria teollisuusinvestointeja pitkään.
Wahlroosin idea ei tarkoita, että meidän on saatava tehdas johonkin Pohjois-Karjalan tai Kymenlaakson kuihtuvaan kuntaan hinnalla millä hyvänsä. Enemmänkin tulkitsen sen niin, että paremminkin voiva maakunta, jolla on mielikuvitusta ja joustavuutta, voi rakentaa kansainväliseen investointikilpailuun kiinnostavan tarjouksen.
No, onko meillä?
Yksi palikka voisi olla sopeutuva työvoimakoulutus, joka sovitussa ajassa tuottaisi vastauksen investoijan osaamistarpeisiin. Mutta hankalaahan se on; helpompaa on naureskella ja ohittaa ajatus markkinatalouden vastaisena.
Olemme liian pieni, sanoo kunta. Olemme liian suuri, sanoo valtio. Asia ei oikeastaan kuulu meille, sanoo maakunta. Ja sitten kaikki kokoontuvat seuraavaan seminaariin suremaan tilanteen vakavuutta.
Ihannemaailmassa tätä keskustelua ei tarvitsisi käydä. Toiseksi parhaassa maailmassa voi olla, että puhdasoppisuutemme on vielä kalliimpaa hölmöilyä kuin aluepolitiikan klassikkotuote, moottoritie maakunnallisen poliitikon kotiportille.
Matti Apunen