Matti Apunen.
Yleisradio julkaisi helmikuussa ns. koulukoneen ja käynnisti samalla kiivaan keskustelun koulun tilasta. Väittelyn keskipisteessä olivat ns. S2-oppilaat, joille suomi on toinen kieli.
Tutkijat totesivat melko yhtäpitävästi, että S2-oppilaiden määrä ei yksin selitä koulun heikkeneviä tuloksia. Yksittäistä jättiläissyytä tuskin löytyykään, mutta pieniä puroja kyllä.
Ylen A-Talk keräsi kokoon 23. helmikuuta todella kiinnostavan koulukeskustelun. Rovaniemeläinen rehtori Jaakko Sarmola nosti siinä esiin seikan, joka hätkähdytti minua ja saattaa selittää yhteiskunnan ongelmia laajemminkin.
Sarmola sanoi, että koulujen arvostelukriteerit ovat löystyneet viime vuosina. Suomeksi sanottuna vaikeuksien kohdalla lasketaan mieluummin rimaa kuin pidetään osaamisvaatimukset paikoillaan ja otetaan uusi vauhti.
Sarmolan havainto tarkoittaa, että jos oppilas näyttäisi pärjäävän huonosti yhdessä aineessa, tätä helposti kompensoidaan summa-ajattelulla – siis suhteellisen hyvällä suoriutumisella jossain toisessa kohdassa. Luokalle jääminen ei ole enää optio.
Tuntuu siltä kuin koulu ei haluaisi, että hankala oppilas jää sen vaivoiksi. Heikosti menestyvä nuori tuupitaan mieluummin eteenpäin minimiarvosanalla ja tsemppikehotuksilla.
Tätä voimme kauhistella, mutta samalla sopii kysyä miksi sama kulttuuri ei olisi mahdollinen työelämässä. Tarkoitan tietysti yrityksiä, joissa osaaminen on suhteellinen kysymys eivätkä puutteet ammattitaidossa aiheuta lentokoneen putoamista. Kriteerejä hetkellisesti madaltamalla yrityksen tunnelma pysyy hyvänä, ongelma lakaistaan maton alle ja toivotaan, että joku muu aikanaan hoitaa sen.
Älkää ymmärtäkö tätä väärin. Kannustus ja tsempparipalkinnot ovat mainioita, mutta ne eivät voi korvata oikeaa osaamista.
A-Talkin keskustelussa opetushallituksen pääjohtaja Minna Kelhä vetäytyi puolustuskannalle ja toisti, että päätösten täytyy perustua tutkimustietoon. Hän on oikeassa: tarvitsemme tietoa siitä, miten koulu suoriutuu tehtävässään. Mutta ällistyttävää kyllä, ratkaisevista asioista ei olekaan luotettavaa dataa.
Meillä tehdään kyselyitä koulujen työoloista ja tuntemuksista, mutta ne ovat eri asia. Koulutuksen arviointikeskus Karvi tuottaa selvityksiä, mutta taloustieteilijöiden mukaan niiden tietoarvo on heikko.
Uudistuksia tehdään hätäisesti, jotta ne saataisiin läpi vaalikauden aikana ja sulka ministerin hattuun. Esimerkiksi ammatillisen koulutuksen reformi vuonna 2018 vietiin tutkijoiden mukaan läpi ilman riittävää käsitystä sen vaikutuksista. Vielä polttavampi esimerkki löytyy kunnista.
Tutkimuslaitos Laboren Hannu Karhunen kirjoittaa uuden T&Y-lehden erinomaisessa koulutusnumerossa, että valtio rahoittaa kouluja, mutta tilastojen puutteessa emme tarkkaan tiedä, miten lisäresurssit kunnissa käytetään tai miten kunta onnistuu opetuksessa suhteessa toisiin kuntiin.
Ja kun täsmällistä tietoa ei ole, vastuu koulun ongelmista siirretään opettajille, joilla on varsin rajalliset mahdollisuudet vaikuttaa rahankäyttöön. Ei siis ihme, jos kansankynttilä palaa molemmista päistä.
Matti Apunen