Niinhän siinä kävi taas. Yhtäkään pirkanmaalaista ei valittu EU-parlamenttiin kesäkuun vaaleissa. Pirkkalalainen kansanedustaja Ville Merinen päätyi varasijalle sdp:n listalla ja tamperelainen Perttu Jussila vihreissä alle 2 000 äänen päähän varasijasta.
Eli menestys oli samaa luokkaa kuin suomalaisilla urheilijoilla Pariisin olympialaisissa.
Nyt on menossa kolmas peräkkäinen ja kaikkiaan Suomen EU-jäsenyysajan neljäs kausi ilman pirkanmaalaista meppiä. Tyhjyys on siis enemmän sääntö kuin poikkeus. Tilanne on jyrkässä ristiriidassa sen kanssa, että maakunnan väkiluku on lähes kymmenesosa koko maasta.
Ei tämä maailman- tai edes euroopanloppu ole. Ymmärrän hyvin näkemykset, joiden mukaan ns. oma meppi on lähinnä arvovalta-asia.
Edustus EU-parlamentissa ei toisi unionin tukirahoja Pirkanmaalle eikä automaattisia kilpailuetuja täkäläiselle elinkeinoelämälle. Mutta nykyajan kansainvälistyneessä elämänmenossa tarvitaan luontevia ”sillanpäitä” EU-elimiin. Tuttu parlamentaarikko omalta alueelta olisi yksi tällainen ensiasteen kontakti Brysseliin.
Joku voi ajatella, että maakunnan edustuksen varmistaminen europarlamenttiin edellyttäisi äänten keskittämistä eli sitä että useiden pirkanmaalaisten olisi tuettava itselleen vieraan puolueen ehdokasta. Sehän taas olisi sitä paljon parjattua taktista äänestämistä ja kansanvallan hengen vastaista.
Olen eri mieltä. Oleellisin tekijä vaalimenestyksen hakemisessa on ehdokasasettelu. Maakunnasta olisi löydyttävä useita politiikan osaajia, joita motivoi eurooppalaisen lainsäädännön tekeminen.
Kunnon sisäinen kilpailu vain edistäisi mahdollisuuksia, kuten näimme näissä vaaleissa, joissa varsinaissuomalaisten saalis oli kaksi meppiä ja yksi varaedustaja. Otetaanpa tähänkin rinnastus urheiluun: Tampereen Pyrinnön Reetta Hurskeelle ja Lotta Haralalle ei taatusti ole ollut keskinäinen kilpailu haitaksi heidän nousussaan aitajuoksun globaaliin eliittiin.
Ehkä surullisinta kuitenkin on, että menestymättömyys EU-vaaleissa on osa laajempaa ilmiötä. Pirkanmaalta näytetään muutenkin pitävän haluttomasti yhteyksiä täältä lähtöisin oleviin kansainvälisiin osaajiin.
Kuluneena kesänä kotikaupungissaan Tampereella kävi esittäytymässä YK:ssa merkittävää uraa tekevä Lotta Tähtinen. Pääsihteeri António Guterres nimitti hänet maailmanjärjestössä taannoin kestävän kehityksen hallitustenvälisen tuki- ja koordinointiyksikön johtajaksi.
Tähtinen on työskennellyt YK:ssa jo noin neljännesvuosisadan ajan – vaikka hänellä ikänsä puolesta on virkauraa jäljellä vielä viitisentoista vuotta. Hän on monella tavalla samanlainen tapaus kuin Leena Maria Linnus, joka on noussut EU-virkauralla pääjohtajaksi asti.
Kun osaaja lähtee nuorena maailmalle ja etenee perustasolta huipulle, häntä ei usein tunnisteta tai muisteta kotikonnuilla kovin hyvin. Tai sitten jopa arkaillaan ottaa yhteyttä tilanteissa, joissa kontakteista olisi hyötyä.
Arkailun ajasta on siirryttävä kansainvälisen kunnianhimon kauteen. Yksi askel saisi olla se, että Pirkanmaan tavoite seuraavissa eurovaaleissa ilmaistaan monikossa: paikkoja eikä paikka.
Matti Mörttinen, kirjoittaja on pirkkalalainen tietokirjailija ja toimittaja.