Tampereen yliopiston jatkuvan oppimisen hankejohtaja Heli Harrikari ja Tampereen kauppakamarin johtaja Peer Haataja ovat yhtä mieltä siitä, että Suomessa on siirryttävä jatkuvan oppimisen aikaan ja siihen tarvitaan työkaluja. – Osaamisalueet pirstaloituvat ja pirstaloituminen nopeutuu, koulutusjärjestelmä ei pysy siinä mukana. Tarvitaan uusia malleja, mutta muutos on tehtävä niin, etteivät kustannukset nouse, Haataja sanoo.
Maailma muuttuu, eikä ”ikuinen opiskelija” ole enää mikään vähättelevä arvio, päinvastoin: se on jatkuvan oppimisen visioissa tavoiteltava ominaisuus.
– Ehkä tulevaisuudessa korkeakouluissa ollaan läpi elämän, ei koskaan lähdetä varsinaisesti pois. Ikuinen opiskelija -määritelmä saa uuden merkityksen, sanoo Tampereen yliopiston jatkuvan oppimisen hankejohtaja Heli Harrikari.
Jatkuvan oppimisen maailmaa hahmoteltiin seminaarissa Tampereen yliopistolla ja pohdittiin, onko jatkuva oppiminen seuraava iso koulutusuudistus. Ja onhan se, jos jatkuvan oppimisen uudistus korkeakoulussa on koko korkeakoulutuksen uudistus, kuten Harrikari asian näkee.
– Kyseessä on systeemitason muutos. Miten korkeakoulut ovat siinä mukana? Tarvitaan rohkea, innovatiivinen, kunnianhimoinen kansallinen visio korkeakoulujen jatkuvan oppimisen mallista ja liikkeelle on lähdettävä ripeästi.
Jatkuvan oppimisen seminaarin paneelissa korkeakoulupedagogiikan professori Mari Murtonen (vas.), Suomen ylioppilaskuntien liiton koulutuspolitiikan asiantuntija Jenni Tuomainen, taitelija Perttu Pölönen, kauppakamarin johtaja Peer Haataja sekä työ- ja elinkeinoministeriön erityisasiantuntija Minna Nieminen. Nieminen korosti, että jatkuva oppiminen ei ole velvollisuus vaan etuoikeus.
Tutkintokeskeisyydestä osaamiskeskeisyyteen
Jatkuvasta oppimisesta on puhuttu paljon, selvityksiä on tehty ja kannanottoja lausuttu OECD:tä, EK:ta ja Sitraa myöten, valtion hallinnossa on alkanut parlamentaarinen jatkuvan oppimisen uudistus.
Heli Harrikari avasi seminaarissa Tampereen korkeakouluyhteisön näkemystä ja kannanottoa jatkuvan oppimisen aikaan siirtymisestä – ja aikaan saamisesta. Siinä on kolme kulmakiviajatusta:
– Yksi on se, että tulevaisuuden osaaminen ei synny pelkästään tutkintoja suorittamalla. Toinen on se, että osaamisen kehittymistä on mitattava uusilla tavoilla, ja kolmas se, että korkeakoulujen on toimittava yhteiskehittämisen alustoina.
Tutkintokeskeisyys on ollut vahva perinne, tutkintoja pidetään osaamisen mittareina.
– Mutta haluan haastaa perinteisen asetelman. Väitän, että emme kovin hyvin tiedä, millaista osaamista tutkinnot oikeasti tuottavat ja mitä kukin yksilö tutkinnon suoritettuaan osaa. Lisäksi yksittäisten opiskelijoiden osaamistasot ovat hyvin erilaisia.
Tutkintoja tarvitaan jatkossakin, mutta Harrikarin mielestä pitää monipuolistaa tapoja kehittää osaamista.
– Eikä tässä ole mitään vastakkainasettelua, mutta voisimmeko siirtyä tutkintokeskeisyydestä osaamiskeskeisyyteen? Kyse on osaamisen kehittämisestä, joka joskus johtaa tutkintoon, joskus ei. Olisiko mahdollista lähteä ainakin joillain aloilla kanditutkinnon jälkeen töihin myös yliopistosta ja palata kouluttautumaan pala kerrallaan yhä uudelleen? Pitääkö kaikissa tilanteissa olla maisteri? Tässä tarvitaan uudenlaista luottamusta siihen, että tiettyä osaamista on ilman tutkintoakin.
Aina kun puhutaan uuden kehittämisestä, puhutaan myös rahasta. Miltä korkeakoulujen rahoituspohjan ja -mallin tulisi näyttää tulevaisuudessa?
– Nykyinen rahoitusmalli edellyttää tutkintopainotteisuutta, mutta on nähtävä rahoitusmallin yli ja ohi. Pitää kysyä, mitä nykyisillä resursseilla voidaan tehdä. Uskon, että paljon. Rahaa ei ole tulossa lisää, miten siis nykyisiä resursseja voidaan käyttää uudella tavalla? Kyse on toimintatapojen muutoksista korkeakouluissa.
Tampereen yliopiston dekaani Antti Lönnqvist sanoi, että yliopistossa pitäisi kehittyä valmiudet oppia työuran aikana uusia taitoja ja yliopistolla saisi olla isompi rooli siinä, miten osaamista päivitetään. – Jatkuva oppiminen on järkevä ja hyödyllinen työkalu osaamisen kehittämisessä ja ylläpitämisessä.
Mitä osaaminen on? Missä se kehittyy?
Jos tutkinnot eivät enää olisi osaamisen ”mittari”, miten osaamista mitataan jatkossa?
– Nykyään mitataan osaamisen kehittämisen paketointivälineitä, tutkintoja ja kursseja. Mitä jos pystyttäisiin tunnistamaan osaamista yksilöllisesti ja sen tiedon pohjalta tekemään päätöksiä siitä, mihin suuntaan osaamistaan kannattaa kehittää?
Yksi vaikeus on se, että osaamisen sanoittaminen on vaikeaa. Sanoittamistaidon parantamiseksi korkeakouluyhteisössä onkin menossa tekoälykokeilu. Siinä tekoälylle syötetään tietoa yksilöstä, minkä pohjalta tekoäly louhii esiin yksilön osaamisen. Ensivaiheessa tietoa kerätään korkeakouluyhteisön omista järjestelmistä, mutta myöhemmin tietoa voidaan hakea monista eri lähteistä.
Harrikarin mukaan jatkuvan oppimisen haaste edellyttää korkeakoululta enemmän kuin koulutustarjonnan lisäämistä ja monipuolistamista.
– Avuksi tarvitaan digitalisaation ja tekoälyn mahdollisuudet, mutta myös ihmiskontaktit. Pitää parantaa yksilölähtöistä tukea, ottaa nykyistä parempi koppi opiskelijoista.
– Ja mikä on työpaikkojen rooli jatkuvassa oppimisessa? Työnantajan kanssa olisi aktiivisesti suunniteltava, mitä työpaikoilla opitaan ja miten se tunnistetaan. Tutkinto-opiskelijoiden työssäkäynnin kannustamisessa on monenlaista ilmaa, koska jotkut ajattelevat sen viivästyttävän valmistumista – mikä taas vaikuttaa korkeakoulun rahoitukseen. Mutta pitää saada esiin ja sanoittaa kaikki se relevantti, mitä opiskelijat työssä oppivat, onhan se osaamisen kehittämistä yhtä kaikki.
Yhteiskehittämisen alustaksi
Systeemitason muutos, paradigman muutos, disruptio, suuri ajattelutavan muutos. Näitä sanoja Harrikari käyttää, kun hän puhuu korkeakoulujen tulevaisuudesta. Jatkuvaa oppimista on kehitettävä korkeakoulujen ja työelämän yhteistyönä niin alueellisesti, kansallisesti kuin kansainvälisestikin ja saada eri toimijat tuomaan pöytään sen, missä ne ovat parhaita. Tulevaisuus tarkoittaa alustamaista kehitystä, ekosysteemiä, joka tuo eri toimijat yhteen.
– Tuotantolähtöinen ajattelu saa rinnalleen uudenlaisia tapoja. Eri toimijat pohtivat yhdessä, minkälaista osaamista yhteiskunnassa tarvitaan ja miten sitä parhaiten kehitetään. Ei missään yksin asu kaikki viisaus.
Yksi teossa oleva uudenlainen yhteiskehittämisen markkinapaikka ja alusta on Bazaar. Sitä valmistellaan Tampereen korkeakouluyhteisössä yhdessä Tampereen kauppakamarin kanssa.
Uudistuksista puhuttaessa puhutaan myös asiakaskeskeisyydestä.
– Se voi herättää huolta, jos ajatellaan perinteistä toimintamallia. Mutta yhteiskehittämisen maailmassa asiakaskeskeisyys tarkoittaa aktiivista osallistumista yhteisön toimintaan, se on yksilön tarpeiden huomioon ottamista ja sujuvia palvelupolkuja, esimerkiksi. Asiakkaita ovat yksilöt, työnantajat, sidosryhmät ja yhteiskunta laajemminkin, Harrikari sanoo.
Taiteilija, keksijä, yrittäjä Perttu Pölönen kannusti miettimään uudelleen sitä, miten määrittelemme asiantuntijan ja mitä osaamista korkeakoulut tuottavat, kun tiedon hierarkia muuttuu. – Voiko Suomen paras some-konsultti olla 17-vuotias tubettaja? Mitä sellaista korkeakoulut tuottavat, mitä en saisi googlesta?
Jatkuvan oppimisen seminaarin yleisön näkemys tulevaisuuden työelämässä tarvittavista ominaisuuksista.
Teksti ja kuvat Annikaisa Knuutila