Blogi | 22.04.2024 06:10

Itsepetoksen suloinen helppous

Suomalainen media sivuutti Kahnemanin kuoleman nopeasti. Helsingin Sanomien muistokirjoituksessa oli yhdeksän kappaletta, joista yksi käytettiin tuhinaan siitä, ettei taloustieteen Nobel ole oikeastaan ­Nobel lainkaan.

Kahneman sai minut ymmärtämään ihmisen ajattelun harhoja tavalla, jonka perusteella monet taloudellisen päätöksenteon oudot piirteet muuttuivat järkeenkäyviksi.

Hänen tunnetuin teoksensa Ajattelu, nopeasti ja hitaasti kaatoi pöyhkeän käsityksen omasta rationaalisuudestamme. Kahnemanin mukaan ihmisen ajattelu jakautuu kahteen moodiin, Systeemeiksi 1 ja 2. Kuvittelemme tietenkin, että perusteellisen ajattelun harkitseva Kakkonen olisi hallitseva ja hätäisiin päätöksiin rientävä Ykkönen jonkinlainen humalainen poikkeus.

Tosiasiassa Kakkonen on liian työläs energiasyöppö. Sen vallassa emme saisi aikaan juuri mitään ratkaisuja: pieninkin detalji pitäisi harkita ja varmistaa. Siksi kuningas on Ykkönen ja päätöksiä tekevä ihminen olemukseltaan heuristinen, siis oikova ja vaistonvarainen.

Daniel Kahneman ansaitsi Nobelinsa. Hänen löydöstensä merkitys on erityisen suuri yritystoiminnalle. Otetaan esimerkiksi kolme klassikkoa.

Jos ihminen saa valittavakseen sadan euron varman palkinnon tai 200 euroa 50 % riskillä, useimmat tyytyvät sataseen. Mutta jos vaakakupissa on satasen varma ­menetys ja 50 % riski menettää 200 euroa, valitsemme riskipitoisemman option. Voitoissa kaihdamme riskiä, tappioissa hyväksymme sen helpommin.

Kahneman todisti myös havainnollisesti, miten suljetun piirin – vaikkapa hyvin toimivan yrityksen hallituksen – ennustukset ovat yleensä tuomittuja kompastumaan liialliseen optimismiin. Tämä kannattaa muistaa silloin, kun teemme investointia tai liiketoimintasuunnitelmaa tai valitsemme liikekumppania. Projektit maksavat aina enemmän ja tuottavat vähemmän kuin uskomme.

”Monien organisaatioiden suurin vaara on käsillä silloin, kun päätöksenteon hetki koittaa,” hän sanoi.

Perustelut päätökselle pitäisi seuloa väsymättömän kriittisesti, mutta samaan aikaan päättäjien pitää uskoa asiaansa ja olla samassa veneessä. Miten hallita epäilystä halvaantumatta? Usein näppärin ratkaisu on pieni, toiveikas itsepetos siitä, että ”nyt tarvitaan vain lujaa tahtoa”.

Kahnemanin ajatus ankkuriluvuista on puhdasta kultaa silloin, kun teemme kauppaa yrityksestä, asunnosta tai autosta.

Olen tehnyt yliopistolla pari kertaa opiskelijoilla kokeen. Annan lapun, jossa pyydän heitä arvioimaan, maksaako ”neliovinen saksalainen henkilöauto” keskimäärin yli vai alle 40 000 euroa. Ja vielä: kuinka paljon he arvioivat sen tarkalleen maksavan.

Ikävä kyllä koekaniinit eivät tiedä, että lappuja on kahdenlaisia. Toisessa tämä ankkurihinta on 40 000 euroa ja toisessa 60 000. Arvasittekin jo: neljänkympin kupongeissa vastaajat arvioivat autojen tarkan hinnan eri tavalla kuin vertailuryhmässä.

Se joka pääsee määrittelemään ankkurihinnan, on niskan päällä. Juuri niin helppoja olemme.

Matti Apunen